Elysium (2013)

Dystopinen tulevaisuus ja tiukka luokkajako. Maan mudissa isoveljen saappaan alla arvoton proletariaatti vailla mitään menetettävää, paitsi tietenkin sympaattisuutensa. Taivaalla eliitin lomaparatiisi, Jodie Fosterin ikääntyneet kasvot ja ahnas vallanhalu. Noin. Asiat huonosti, tunnelma kiristyy ja on aika puskea yksilöön vähän voimaa. Loopataan paristi mukavaa matrixmaista mantraa hahmon läpi katsojankin mieleen: "Juuri sinä olet kaikkein merkittävin." Sitten keho rikotaan, science fiction tunkeutuu brutaalisti ihon alle ja macguffin syötetään piiloon Matt Damonin päähän. Game is on.

World War Z (2013)

WWZ lähti käyntiin nopeilla iskuilla hyvää lupaillen. Pöytään lyötiin romanttinen perhe-elämän aamu hollywoodin tyyliin ja pientä vihjettä siitä kuinka isähahmo on vetäytynyt tähän tilanteeseen jostain tosi vaarallisen miehen hommasta ja ihan jotta voi paistaa aamiaista lapsilleen. Vaimokin siinä vähän hymyilee. Parissa minuutissa kerrataan miljoonasti pohjustettu tuttu voileipämainoskuvio, ja sitten pannaan rajulla lyönnillä lämminhenkinen arki hajalle ja syöksytään sisään kaaokseen: zombit tulevat aamuruuhkan tuulilaseista läpi!

Olin jo ihan myyty, vaan eipäs sittenkään. Hahmoissa ei oikeen ollut mitään, ja toistuvasti etäännyin leffan maailmasta kun liian laskelmoivasti vuoroteltiin räminän ja vetelehtimiskohtausten kanssa. Yleistyylissä oli myös jotain häiritsevän vakavaa ja eleetöntä, ja toivoin jo Pittin paikalle Nicholas Cagen sarjakuvamaisia ilmeitä ja käsikseen juntilla tapaa asiaankuuluvia onelinereita.

Mutta kuvallisesti jäi mieleen, miten zombit kuvattiin leffan kielellä jollensakin muurahaismaisesti kuhisevana ryhmä-älyisenä kollektiivina. Tai melkein kuin jonain nestemäisenä aineksena, yhtenä saastuneena lihamerenä mikä ryöppysi eläviä kohti mistä tahansa sai padon rikki.

Gamer (2009)

Median ja todellisuuden sekoittumista on käsitelty aiemmin varsin onnistuneesti useita kertoja (esim. Videodrome). Tappavat reality-showt ja kilpailut ovat myös kirvoittaneet useita leffoja (Juokse tai kuole, Kymmenes uhri, Battle Royale...). Pelien ja todellisuuden sekoitus, pelien väkivaltaisuus ja todellisuuden hämärtyminen ovat jokaviikkoisia puheenaiheita jos nyt ei ihan jokaisessa valtamediassa niin ainakin kaikkitietävän internetin kaikkia mieliä olevilla keskustelupalstoilla.

Gamer yhdistää tämän kaiken. Tulevaisuudessa pelaajat ohjaavat oikeita ihmisiä oikeassa maailmassa. Jotkut ohjattavista hahmoista joutuvat mukaan räiskintäpeliin, taistelemaan henkensä puolesta. Toiset "käyvät töissä" Second Lifeä ja Simsiä muistuttavassa absurdissa todellisuudessa, missä kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa, joskin yleensä tyypit vain tyytyvät näyttämään tissit tai pitämään hassua hattua. Arvatenkin päähenkilö joutuu riehumaan pyssy kädessä.

Gamerin tarina on oikeastaan aika hyvä lajissaan, eikä näyttelijätkään ihan täysin surkeita ole. Viihdyttävyyttä haittaa epilepsiaa aiheuttava valojen välkytys ja (sohvalta kuultuna) pahoinvointia aiheuttava leikkaus ja kameratyö. Jo valmiiksi tehokas ja vauhdikas toiminta ei kaipaisi yhtään lisää viiden framen leikkauksia jostain vilisevästä tai tarkoitushakuisesti kieppuvasta kamerasta. Peleistä haettu estetiikka päähahmoa seuraavine kameroineen ja hud-elementteineen on kyllä paikallaan ja toimivaa. Tosin peleissäkään ei ole näin paljoa satunnaisesti spawnaavia vihollisia ja spatiaalisesti täysin sekavasti kerrottua toimintaa. Välillä leffassa on jopa oivaltavia ja kauniita kuvia, joten ihan kaikkea ei ole sentään pilattu.

Mahtaakohan MTV sukupolvikaan enää tajuta mitä nämä sekavat kuvat heille kertovat (tai välittää)?

Väkivallan vihollinen 3 (1985)

Kasaritoiminta on parhaimmillaan parhautta, mutta huonoimmillaan armotonta roskaa. Ensimmäinen Väkkis oli muistaakseni lähempänä ensimmäistä, kolmas toista.

Juonihan nyt on se perus, kyttä on mätä ja anti-irokeesijengi otsamaalauksineen terrorisoi pitäjää. Eihän siinä muu auta kuin arkkitehdin ostaa järein mahdollinen pistooli ja pistää tuulemaan. Oikeasti tämä on toimintaan ja varmasti osittain tahalliseen kämppiin verhottua yhteiskuntakommentaaria.

Alkupuolella homma pysyy ihan kohtalaisesti hanskassa, joskaan hemmetin köpöiltä kasaripusupätkiltä sun muilta ei voida välttyä. Lopputaistelu on kasa irrallisia, huonosti yhteen leikattuja kohtauksia. Tällä kertaa edes minä en viitsi valittaa nykyleffojen tahdista ja vanhojen aikojen hyvyydestä. Tahdistus vain on ihan hanurista.

Kiitos porukat, kun en saanut katsoa näitä rainoja tuoreeltaan. Ei siksi, että ne olisivat olleet väkivaltaisuudessaan vaarallisia nuoren miehen henkiselle kehitykselle, vaan siksi, että ne olisivat huonoudellaan vaikuttaneet elokuvantajuuni. Kun on nähnyt vain seitsemän elokuvaa, ei välttämättä erota laatua laardista.

The Last Stand (2013)

Arnold hoki aina palaavansa takaisin ja siinähän äijä taas on vuosien jälkeen on liikkumassa kuvissa, vaikka liikkuukin hitaammin ja käy mieluusti istumaan.

Eipä mitään, paluunäytös oli yllättävänkin viihdyttävä actionhurvittelu ilman turhaa prameilua: tosipaha rikollinen pääsee haneen ja sillä on niin nopea auto ettei sitä voi saada kukaan kiinni - ei ainakaan neuvottomana hikoileva FBI tai mitkään nuoret klopit jotka ei osaa edes pitää asetta kädessä. Ainoana esteenä täydelle pirun irtipääsemiselle seisoo viimeisellä rajalla mitätön pikkukaupunki, mutta vähänpä konnat tietävät millainen has-been siellä jo paraikaa jakelee apulaisseriffin lätkiä instantille nostoväelle.

Jos nyt jaksais purnata, niin kelmiosasto oli harmillisen väritöntä ja munatonta sakkia. Toisaalta hyvispuolella Arnoldin riveissä sätki vahvana riitasointuna Johnny Knoxville, karvalakissaan ilveilevänä lurppanaamana kuin Mad Max 2 :n universumissa dipattu kummallinen Uuno Turhapuro -hahmo.

Rakastunut Shakespeare (1998)

No tuliko tässä nyt vastaan leffa, josta ei löydä mitään valitettavaa... Rakastunut Shakespeare on kerrassaan kunnolla tehty historiallinen romanttinen ...komedia(?) Aikanaan elokuva keräsi jopa 7 Oscaria ja päälle vielä 6 ehdokkuutta. Taisi olla huono elokuvavuosi, ei tämä nyt sentään niin hyvä ollut. Mutta kyllä kaikki osa-alueet ovat kohdallaan.

Muistan, kuinka nuorena elokuva-arvostelijana ihastelin Gwyneth Paltrown *krhm* roolisuorituksia. Nyt tuntuu, että noiden suoritusten paljastaminen ei oikein sovi kokonaisuuteen. Mutta en valita. Joseph Fiennesin esittämä Shakespeare on sopivan naisellinen pussailemaan viiksekkääksi naamioitunutta Paltrowta. Muutenkin elokuva vilisee brittiläisistä komediasarjoista tuttuja kasvoja, mikä antaa elokuvalle passelin koomisen pohjavireen. Judi Denchin suorasukainen kungingatarrooli lienee kaikkien aikojen lyhin Oscarin arvoinen suoritus.

Lavastus ja puvustus ovat taattua laatua. Tarinan käsikirjoitus on oivaltavan Shakespearelainen. Kuvaus ja valaistus on nättiä. Kuten myös Paltrow.

Kristallikallon valtakunta (2008)

Jos olisi kellari, menisin sinne valittamaan. Mutta kun ei ole niin avaudun täällä. Ehkä minut jonain päivänä huolitaan paikallislehden kitiseväksi kriitikoksi, jolla ei ole mitään hyvää sanottavaa vuoden 1964 jälkeen tehdyistä leffoista.

Hyvää:
- Indiana Jones
- Seikkailu
- Huumori

Huonoa:
- Liikaa vauhtia
- Liikaa virtuaalilavasteita ja -tapahtumia
- Liikaa pitkitettyjä toimintakohtauksia
- Liikaa efektimahdollisuuksia ja niitä myös käytetään
- Liikaa kokoa tapahtumissa
- Liikaa valotusta, kaikki hohtaa ja taivas on palanut puhki. Varmaan horisonttikin on vinossa ja rajaisin myös toisin.

Quantum of Solace (2008)

Yhdyn viereiseltä sohvalta esitettyyn mielipiteeseen: "minä en tajua tästä elokuvasta mitään".

Kaikki mitä kehuin edellisen Bondin kohdalla on pistetty paskaksi. Tarina hyppää keskelle jotain ja jatkuu siitä sitten jonnekin. Kuvaus ja leikkaus on jotain ennennäkemättömän sekavaa silppua, joskin loppua kohden maltetaan selvästi hidastaa. Bond ei ole hauska eikä naiset halukkaita. Jopa aiemmin kehumani realismi on pilattu kaiken maailman vilkkuvilla jä värisevillä aateekoilla ja helevetin isoilla kohtauksilla.

Näyttelijät sentään osaavat hommansa ja alkuanimaatiossa on musiikkia lukuunottamatta hyvä meininki.

Neljäs uusi Bondi näyttää, alkaako sarja toteuttamaan Windows-kaavaa: joka toinen täyttä kuraa, joka toinen jopa hyvä.

This Must Be the Place (2011)

Sean Penn Robert Smith lookissa, natsi ja David Byrne. Näistä aineksista on pakko saada hyvä leffa. Olisi pitänyt mennä teatteriin mutta niin vain jäi pari vuotta sitten väliin. Ei mennyt odotukset pilalle, Sean Penn on koominen ja ironinen gootteilussaan mutta juuri sopivasti. Byrnen konsertti kohtaus on hieno kuten useat elokuvan lokaatioista.

Paolo Sorrentinon tuotantoon en ole muuten tutustunut, nyt alkoi kiinnostaa.

The Best Exotic Marigold Hotel (2012)

Tulipahan katsottua, enkä taida kirjoitella sen pidemmin.

Casino Royale (2006)

James Bondin reboot alkaa erittäin genretietoisella mustavalkoisella noir-pätkällä. Mise-en-scene, valaistus, varjot, kuvakulmat ovat kuin suoraan Orson Wellesin kädestä. Yhtäkkiä ruutu räjähtää käsivaralla kuvattuun ääriväkivaltaan ja tiukkaan leikkaukseen. Tästä on hyvä jatkaa yhteen Bond-leffojen tiukimmista aloitusjaksoista - parkouria ja paukkurautoja! Alkuanimaatio on kyllä pettymys ja eroaa tyyliltään radikaalisti viimeisten 20 elokuvan introista. Eihän siinä ole edes vähäpukeisia nais-silhuetteja.

Mutta sitten itse elokuvaan. Täysin päättömäksi äitynyt Bond-universumi kaipasi jo muutaman elokuvan ajan kipeästi uutta alkua. Daniel Craig valikoitui tuomaan keskuuteemme entistä kovemman, vakavamman ja realistisemman Bondin. Tähän on epäilemättä ollut vaikuttamassa pari muuta JB:tä: Jason Bourne ja Jack Bauer.

Kun aiemmin Bond-vihulaiset kuolivat näyttävien volttien ja piruettien saattelemina, uuden Bondin maailmassa veri lentää kuin Peckinpahin valtimosta. Tai ainakin Bond ottaa turpaan niin että naama on ankarasti ruvella ja palleja kipristelee katsomossa saakka. Dialogissa on edelleen flirttiä ja kaksimielisyyksiä, mutta enää James ei enää vaivaudu lataamaan yhden rivin latteuksia vihulaisten ruumiiden edessä.

Kun Bond astuu Vesper Lyndin kanssa suihkuun, tiedämme kaiken muuttuneen. Tuo kohtaus määrittelee uuden Bondin paremmin kuin mikään muu. Se myös motivoi Bondin toimintaa ainakin parin seuraavan elokuvan ajan.

Kuvallisesti ja kerronnallisesti Casino Royale on jämäkkää tavaraa. Vaikka tarinaan hypätään modernisti vauhdissa, ehditään taustoja selittää myöhemmin riittävästi, mutta ei liikaa. Kerronta on loogistaja elokuvan käänteiden seuraaminen on helppoa. Tällä kertaa jopa leikkaus on onnistunutta. Vaikka tahti on välillä armoton, ei sekaan ole eksynyt kovinkaan monta turhaa kuvaa. Tästä saisivat muutkin modernit toimintaohjaajat ottaa oppia.

Oppia saisivat ottaa myös kerronnan dynamiikasta. Elokuvan rytmitys on varsin onnistunutta. Räjähtävä toiminta katkaisee rauhallisemmat jaksot, eikä Tarantinomaisia töksähdyksiä pääse käymään. 

Jos digiefektejä on käytetty, niitä ei huomaa ennen kuin lopun turhan eeppisessä romahduksessa. Bond on jälleen aito asia!

Mandingo (1975)

1970-luvun marxilaisessa tulkinnassa fasismi oli kapitalismin looginen päätepiste, jossa suuryritykset löivät kättä kansallissosialistien kanssa murskatakseen työväenliikkeen. Tuon prosessin tuotteet, natsit, olivat freudomarxilaisille niin ”vieraantuneita”, että jäljellä oli enää sukurutsausta ja homostelua (ennen kaikkea Viscontin Kadotetut ja Bertoluccin Fasisti sekä 1900.)
Tämä tuli mieleen puuvillaplantaasien sukurutsaista ja pervertoitunutta rappiosyöksyä katsoessa. Mandingossa todettiin, että viriiliys ja kauneus löytyvät kahleista, mutta ei kauaa – vähän kuin se työväenluokka eurooppalaisissa elokuvissa.
Kommentoin samalla Django Unchainedia, johon on ammennettu urakalla Mandigosta. Se mistä erityisesti pidin oli Waltzin ranskalaishahmo. (Ranskalaisintellektuellien omakuvassa on ymmärtääkseni aivan oikeasti jossain syvällä käsitys, että ranskalaiset eivät ole rasisteja, ja että ranskalaissiirtolaisetkin ovat tuon suuren junttilan ainoita hyviksiä.) Kun tuollaisen hahmon, jolle rasismi on täysin käsittämätön käsite, asettaa keskelle syvää etelää, ovat kohtaamiset plantaaseilla herkullisia, koska ne asettavat koko toiminnan päätä pudistelevan humoristiseen tasoon. Lisäksi Django vääntää veistä teekutsuliikelibertaarien haavassa painottamalla koko ajan orjuutta osana Yhdysvaltojen ”omaisuus” -pakkomiellettä. Näin Django tulee sanoneeksi, että omaisuus on aina valta/määrittely -kysymys.

Margin Call (2012)

Finanssikriisin alkusykähdykset hitaalla temmolla ja tähtinäyttelijöillä. Slow cinemalla yritettiin kai psykologisoida aihetta. Joo talous ja rahoitus perustuvat luottamukseen, mutta pakkohan se on uhrata kuilun edessä ja kyllä banksterit elää irrallaan main streetistä, mutta ei tällä ollut oikein mitään muuta sanottavaa aiheesta. Mutta kyllä tämän katto.

Mies kylmästä (1965)

Le Carre -filmatisointi. En tiedä miksi tämä tuli katsottua vasta nyt. Tylyn komea meno. Vaikka ajatus agenteista sivupoluille ajautuneina hylkiöinä on nykyisin kulunut, ei hidastanut ollenkaan.

Warm Bodies (2013)

Klassinen 'zombie tapaa tytön' elokuva. Mitäs muuta, kertojaäänen varaan rakennettu kaunotar & hirviö -stoori? Vähän tuppas keikkumaan rajoilla että onko kyseessä kevyt komedia, ei kai sentään joku teinijuttu vai häh. Leffateatterijengi ainakin naureskeli kuin ei ois koskaan nähnyt hauskempaa kuin (ihan-liian-kiiltokuvamaisen) zombinaaman yhteyteen rinnastettu hahmon koherentti ja tuskaileva sisäinen kommentointi.

Silti ihan en ymmärrä kovia pistearvioita mitä leffa on tahkonut. Kai teemoja vois repiä aiheista mitä on olla elävä/kuollut, tai millaista on herätä jostain pahoista jumituksista ja alkaa palata takaisin maailmaan missä näkee unia ja tuntee. Mutta oikeasti valkokankaan meno oli sen verran kepeää ja nopeasti mielestä haihtuvaa, että hölmöltä tuntuisi väkisin kaivella. (ja silti, leikittelevässä dialogissa haluttiin parilla toistolla alleviivata termi exhume.)

Propsit kumminkin siitä miten päähenkilö R. hoiteli tytön rasittavan poikaystävän pois tieltä syömällä tältä aivot päästä, äijää.

Attenberg (2010)

Tytöt vaihtaa sylkeä ja syljeskelee, toisaalla faija kuolee hitaasti syöpään. Tapahtumia leimaa kumma frigidi apatia, minkä lomasta sitten kumminkin pärskähtelee selittämätön idi.

Tää oli näitä Artova Kinon leffoja taas mitkä menee multa täysin ohi.

Broken City (2013)

Broken City on keskinkertainen rikosdraamatrilleri, joka kuitenkin onnistuu tavoittamaan jotain film noirin karusta kauneudesta. Pääosassa on entinen kyttä, joka kyseenalaisten syiden ja syytteiden vuoksi joutuu eroamaan virastaan. Mitäpä muutakaan sellainen mies tekisi kuin alkaisi turvallisuuspalveluita tarjoavaksi yksityisyrittäjäksi. Niinhän Max Paynekin teki,  samalla tavalla imien inspiraatiota mustan elokuvan maailmasta.

Näppärä dialogi saattaisi olla hetkittäin suoraan Raymond Chandlerin kirjoista - mikäli Chandler kirjoittaisi nykykielen rumia sanoja täynnä olevaa tekstia vanhan kunnon sivistyskielen sijaan. Juoni puolestaan on paljon velkaa ainakin Chinatownille ja pelimaailman puolelta LA Noirelle. Molemmat siis jonkinlaista uus-noiria, joten ehkä Broken City on sitten post-noiria - ei sentään Loiria.

Broken City ei nouse millään tavoin esiin massasta. Elokuvassa kaikki on keskinkertaista. Kun nuorena miehenä elätin itseäni elokuvakriitikkona muutaman vuoden, näitä tuli teatteriin tasaisena virtana. Harmaan massan funktiona lieneekin saada hyvät ja susipaskat tuotokset erottumaan paremmin ja olemaan siksi mielenkiintoisempia.

Django Unchained (2012)

Tarantinon hauskin leffa vaatii toisen katsomiskerran, jotta siitä voisi sanoa mitään kunnollista. Yhden kerran perusteella voisin sanoa, että hauskuuden lisäksi se saattaa olla myös Tarantinon väkivaltaisin elokuva, sitä yhtä Kill Billin jaksoa lukuunottamatta. Lisäksi taustalla on vahva yhteiskunnallinen sanoma.

Alkuaikojen ajallisten kikkailujen jälkeen Tarantino on siirtynyt tekemään kronologisesti kohtalaisen koherentteja kuvia. Muutamaa menneisyysvälähdystä lukuunottamatta Django etenee aika-akselilla sen kummemmin luuppailematta tai hyppimättä. Kuten odottaa saattaa, dialogi on ilmiömäistä, eikä Tarantinolle tyypillistä selityspysähdystä tällä kertaa tapahdu. Ennen kaikkea Oscarin arvoisesti vuorosanoja artikuloiva Christop Waltz saa Tarantinon rikkaan ja monimuotoisen kielen keinumaan runollisuuden rajamailla. Waltzin roolityö jättää muutenkin varjoonsa muunmuassa kaiken muun. Pääosa-Oscar tästä olisi pitänyt antaa, sen verran merkittävässä roolissa herra leffassa on.

 Ei käynyt aika pitkäksi ja kasin läjäytin IMDB:n arvioon. Toisella katsomisella arvosana saattaa vielä nousta. Leffassa on sen verran monia kerroksia juonta ja kuvausta, että yhdellä kertaa ei niitä kaikkia kerkeä miettimään.

Indiana Jones ja Tuomion Temppeli (1984)

Tulipa kehuttua se ensimmäinen Indiana Jones maasta taivaisiin. Nyt on sitten aika sukeltaa syvemmälle, niin taiteellisesti kuin tarinallisestikin. Jossain mielessä Tuomion Temppeli on modernin in medias res-tyylin suunnannäyttäjä. Näyttävä ja vauhdikas aloitusjakso tapahtuu showravintolassa ja siitä seikkailu jatkuu vain hyvin lyhyiden hidastumisien rytmittämänä vauhdikkaasti loppuun saakka. Poissa on kerronnan rytmin dynaamisuus ja selkeä kuvakerronta. Nyt tilalla on toimintakohtauksesta toiseen koomisten gägien tai säikytysjärkytyskohtausten kautta etenevää kohellusta. Sekä tietenkin sekavaa leikkausta, turhia täytekuvia ja tyhjästä ilmestyviä vastustajia.

Leffan tarina on kyllä selkeä ja hyvin kirjoitettu. Hahmot ovat toimivia, joskin huutava kakara ja kirkuva akka aiheuttavat tarpeetonta ääniärsytystä. Indiana Jonesin maailmassa asiat ovat yleensä selkeän mustavalkoisia, eikä hahmojen perimmäistä luonnetta tarvi kovin kauaa arvailla. Deus ex machina jauhaa useammanikin kierroksen yllättäviä avustajia ja ratkaisuja toivottomiin tilanteisiin.

Erikoisefektit ovat jotenkin köpsiä. Matte-maalaukset sun muut näyttävät juuri siltä mitä ovat, mikä nyt ei sinällään ole huono asia. Lopputohinoiden riippusiltakohtaus on ansainnut paikkansa elokuvahistorian ikonisten kuvien joukossa. Nappulana en saanut tätä katsoa, joten nyt vähän aikuisemmalla iällä kauhistelen veristä toimintaa ja karmivia tapahtumia ihmetellen, kuka keksi väsätä tästä materiaalista Lego-versioita. Tuomion Temppeli on sarjan toiseksi huonoin leffa. Vielä heikommin vetää vain neljäs osa. Koen velvollisuudekseni syytää digiefektejä sen huonoudesta ;)

Oblivion (2013)

Tom Cruise kruisailee raunioituneella planeetalla ja kivääri toisessa kädessä huoltaa koneita like a boss. Mutta voiko koneisiin luottaa hmm, tappajarobotteihin? Heikkoja kaikuja Matrixista, Moonista ja Robocopin ED-209:n esittelystä, miksei jopa 6th Daystä. Yläilmoissa miestä odottaa yksityinen penthouse, turvasatama missä taisteluparina tiukka kylmäkatseinen punapää. Käskyt otetaan tottelevaisesti vastaan mystiseltä organisaatiolta joka on pelkkä hymyilevä ääni näköradiossa, hoidetaan sillälailla duunia pois alta eikä kysellä turhia. Kaikki on siististi coolia scifiunelmaa, paitsi että huoltomiehen uniin hiipii toinen nainen mitä ei millään saa mielestä, ja oho kohta se on siinä ihan oikeasti.

Ainekset ihan jees, mitäpä kliseistä, mutta kun jo alkuminuuteilla alkoi maistaa vetelästi käyvän tempon ja kerronnan laimeuden. Oli kuin mulle luettaisiin käsisluonnoksia ja selitettäisiin hetiperään kuin lapselle että mitä just nyt tapahtuu, ja sitten talutettiin kädestä pitäen kohti väsyneitä twistejä. Moinen hölmöys ei haittais yhtään jos juttu vaan ois kiristetty lujemmaksi räminäksi tai jollain tapaa uskaliaampi mieli värittelisi hahmojen kuvia, leikittelisi vähän. Mutta nyt esimerkiksi kummeksutti tää, kun sankari kohtaa sen dreamgirlinsä (Olga Kurylenko), niin onko se enemmän hahmon vai ohjaajan unta ettei mimmille oo tarinassa muuta ohjelmaa kuin hengittää raskaasti kameralle ja tuijottaa kysyvillä, hätääntyneillä ilmeillä cruisailijan puisevaa liidausta about loppuleffan ajan.

Vähän kunnioitusta (2010)

Kehitysvammaisen naisen ja tavan tallaajan romanssista kertova elokuva näyttää ja kuulostaa harrastelijakamalta. Tai siis nykyään varmaan pitäisi puhua indie-tuotokselta. Ilman huomiotaherättävää - ja yhteiskunnallisesti tärkeää - aihetta kukaan ei olisi nähnyt tätä. Puolet elokuvan näyttelijöistä ovat kehitysvammaisia, mikä näkyy aitona ja luonnollisena presenssinä. Muutamat ammattinäyttelijät hoitavat hommansa ihan ookoo.  Merkittävät vuorosanat ovat liian useini armottoman huonosti ja teennäisesti kirjoitettuja.  Suomen kovin punkbändi nyt ja aina, Pertti Kurikan nimipäivät, soittaa keikalla leffan nimibiisin ja basisti Sami Helle myös näyttelee. Oman kylän poika sai tästä Jussi-ehdokkuuden, entinen hoitotäti lähettää onnitteluterveiset Askolle.

Kadonneen aarteen metsästäjät (1981)

Olen nähnyt ensimmäisen Indiana Jonesin  varmasti puolen tusinaa kertaa. Hissuksiin alan jo muistaa, mitä elokuvassa tapahtuu. George Lucasin kirjoittamissa elokuvissa on joku juttu, miksi ne eivät kokonaisuuksina jää päähäni, yksittäiset kohtaukset kylläkin. Indyn innottamana kävin jälleen kerran myös tutkimassa herra Lucasin cv:tä imdb:ssä ja yllätyin uudestaan siitä, että eihän herra ole ohjannut kuin kolme hyvää pitkää leffaa ja lisäksi ne uudet Star Warsit. Tuottaja/käsikirjoittajana hän sentään on paikkansa elokuvataiteen temppelissä ansainnut.

Mutta hemmetti sentään, eka Indyhän on elokuvana loistava. Siinä on karismaattinen päähahmo ja monia tunnistettavia sivuhahmoja. Uusi sankari esitellään vauhdikkaassa ja hauskassa intro-osassa, minkä jälkeen sankari lähetetään matkaan selkeälle, koko elokuvan mittaiselle tehtävälle. Kaikista tietää heti, kuka on hyvä ja kuka paha, kuten myös sen että loppu tulee olemaan suloinen. Tavallaan siis tylsää, mutta jotenkin mukavan helppoa.

Käsikirjoituksen laatu on mahtava. Pitkin elokuvaa katsojalle asetetaan koukkuja, annetaan lupauksia. Nämä lupaukset muistetaan myös lunastaa tarinan edetessä. Oi sitä oivalluksen tunnetta, kun Indy joutuu toisen kerran vastakkain käärmeiden kanssa, tai kun naissankaritar heittäytyy toistamiseen juomiskisan vietäväksi. Välittömästi sitä vain tietää, mitä tulee tapahtumaan, koska ajatuksen istutus on onnistunut. Toimintakohtausten venytys menee välillä liian pitkälle, mutta silti ei päästä lähellekään sen neljännen leffan puuduttavia takaa-ajoja ja ties mitä. Verta ja väkivaltaa on yllättävän paljon.

Mitä kuvaukseen tulee, indyssä on sitä oikean elokuvan tyyliä, josta vanha kellarissa valittaa. Jokaisella kuvalla tuntuu olevan merkitys. Turhia leikkauksia ei ole. Yleensä katsoja johdatellaan uuteen kohtaukseen lyhyellä yleiskuvalla tai pannauksella, joka päättyy varsinaiseen toimijaan. Rytmityksellä johdatellaan katsojaa helppoon lähestyttävyyteen. Puhumattakaan dynamiikasta! Kiihkeän toimintakohtauksen jälkeen seuraa leppoisa jännityksen laukaisu, mistä lähdetään jälleen rakentamaan kohti uutta toimintaa. Intensiivisyyden käyrä aaltoilee oikeaoppisesti nousevaa trendiä noudattaen. Ja mikä kameran liike. Varmasti osittain teknistenkin rajoitteiden vuoksi liikkeet ovat rauhallisia ja korvaavat usein leikkauksia. Monet kuvista ovat kymmenien sekuntien mittaisia ja koko ajan tapahtuu jotain kiinnostavaa.

1981 ei juuri digiefektejä nähty. Siitä huolimatta (ainakin DVD-version) loppukohtauksen henkimaailma on vakuuttavan näköistä jälkeä. Esitän nyt hypoteesin: koska tuohon aikaan erikoisefektien tekeminen oli hankalaa ja lopputulos yleensä vähintään tökerön näköistä, ei niille annettu elokuvissa kovin paljoa aikaa ja näkyvyyttä. Tämä jätti enemmän tilaa mielikuvitukselle ja antoi aikaa tarinan kehittelylle. Aina vain enemmän ottaa päähän kun sekä Spielberg, Cameron että jopa Scorsese ovat joutuneet uusien mahdollisuuksien pauloihin pilaten monet hienojen elokuviensa kohtauksista ylenmääräisellä vuoristorata-ajelulla, korvaten kuvauksen kuvittelulla.

Klute (1971)

Pre-Heaven's Gate ajan ”erilainen” hollywoodtrilleri.
Olihan tämä "tunnelmallinen", mutta vähän väsynyt. 1970-luvun vainoharhagenressä huvittaa nykysilmin salakuuntelun kauhistelu, kun Google ja Facebook tietää jokaisesta jo enemmän kuin Stasi sai tietää kenestäkään.

21 Jump Street (2012)

Ei mikään Tropic Thunder tai edes Superbad tämä komedia, mutta koulutraumojen ollen sen verran universaaleja tämäkin nauratti.

Aurinkotuuli (1980)

Painovoimatutkija Erik Rankamaa syväjäädytetään vuonna 1970 ja herätetään millenniumin aikoihin jälleen henkiin, jotta häneltä voidaan kysyä ”miltä maailma sinusta näyttää”. Elokuva on tunnettu erityisesti värien käytöstä, Stalkerhan tästä tulee mieleen.
Aurinkotuuli voidaan liittää ainakin kolmeen suomalaisen elokuvan kontekstiin:
1. harvalukuiseen kotimaiseen scifiin (Ruusujen aika, Lipton Cockton)
2. 1970- ja 1980-luvun vaihteen kunnianhimoisiin ”taide-elokuviin” (Pedon merkki, Tulipää)
3. vielä harvalukuisempiin ekokatastrofielokuviin (Jäniksen vuosi, ja jälleen Lipton Cockton)

Keskityn toiseen ja kolmanteen. Rankamaa herätetään happosateiden ja plutoniumsaasteiden maailmaan, jossa linnut ja ihmiset kuolevat ja puut on vietävä sisälle ”koska kohta sataa”. Olosuhteet kerrotaan erittäin viitteellisesti, millä alleviivataan sitä, ettei Rankamaalle oikein selviä, miksi hänet on herätetty. Kaikki eivät myöskään katso syväjäädytetyn herättämistä hyvällä, sillä resurssit ovat tiedeinstituutissa tiukilla. Kaiken yllä leijuu toivottomuuden tunne. Kasvun mahdollisuuksien lopputtua ihmiset eivät ole keksineet sisältöä elämään, juomista ja tanssia lukuun ottamatta – maailmanlopun baari siis.
Tätä vaivaa vähän sama kuin Tulipäätä, alku toimii ja odotukset kasvavat, mutta kokonaisuus on silti vähän pettymys, vaikka viimeinen kohtaus onkin upea.

Die Hard: Koston Enkeli (1995)

Ensimmäiset pari Die Hardia ovat toimintaelokuvien ehdottomia klassikoita. Eikä tämä kolmaskaan ihan paska ole. Väliäkö tuolla, jos Bruce ottaa damagea sen verran, että tavan tallaaja olisi kuollut noin 74 kertaa. Pääasia, että vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää.

Willisin roolihahmo John McClane on varsin hyvä ilmaisemaan itseään paitsi aseellis-fyysisesti, myös verbaalisesti. Kun ikikrapulaiselle ex-poliisille annetaan kaveriksi kaikkien aikojen sanaseppo, Samuel L. Jackson, ulottuu letkeän ylitsevuotavainen toiminta myös dialogin puolelle. Hillitöntä. Jeremy Irons täydentää mojovan pääosakaartin. Eikä toki sovi unohtaa Tony Halmeen vakuuttavaa noin viiden sanan puheroolia.

Toimintakohtaukset ovat huippuluokkaa. Elokuva tehtiin kuitenkin aikana, jolloin kaikkea ei vielä voitu pilata digitaalisella virtuaaliroskalla. Siksi leffassa on jotenkin mukavan aito meininki. Muutamat kompositioefektit erottuvat selkeästi epätasaisen värimäärittelyn takia.

Kyllä tämän nyt jaksoi ehkä viidennenkin kerran katsoa. Krapulassa.

Sykt lykkelig (2010)

(Sairaan onnellinen)

Talvisia maisemia, naapurirakkautta sekä mykistäviä hetkiä epäkorrektin ja äkkiväärän huumorin parissa.

McCabe & Mrs. Miller (1971)

Koin Teemayllätyksen surffaillessani tyhjäpäisenä kanavia eräänä julmimman kuukauden perjantaina. Kymmenen kanavaa sanoinkuvaamatonta roskaa, ja sitten joukosta kohoaa 1970-luvun lännenelokuvan kukinto, kaunis kuin tuhatkauno (Lucky Lukensa lukeneet tietävät). Seuraavaksi koin IMDB-yllätyksen, kun olinkin jo arvioinut elokuvan peräti kahdeksan tähden arvoiseksi. Ei mitään muistikuvia, paitsi koko ajan takaraivossa tuntuva outo, epämääräisen tuttuuden kutka.

Robert Altmania pidetään ilmeisesti yleisesti yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä elokuvaohjaajista (ainakin top 100 kamaa varmasti). Itse olen jotenkin onnistunut suurelta osin missaamaan herran tuotannon keskeisiltä osin. Uran keskivaiheen länkkäri antaa kuitenkin hyvän käsityksen siitä, mistä olen jäänyt paitsi. Paitsi tietenkin tästä elokuvasta - kahdesti.

Elokuvan tarina poikkeaa kohtalaisen paljon aikalaisistaan ja aiemmistaan. Keskiössä ei ole pyssysankarit, eivät inkkarit eivätkä länkkärit. Tapahtumat sijoittuvat jonnekin Kalliovuorten Talvivaaraan, eli pieneen kaivosyhteisöön keskellä ei mitään. Warren Beattyn oivasti tulkitsema keikarimainen kolli pukkaa pystyyn hotellin ja hoitolan. Myöhemmin hän saa kumppanikseen alan ammattilaisen, jätkämäisen kätkän, tilikirjataitoisen ilotytön suoraan Seattlesta (Julie Christie). Liiketoiminta alkaa kukoistaa ja palvelutalosta muodostuu elämän keidas keskelle räntäistä maata. Tämähän tietenkin kiinnostaa sitten kaiken maailman voimasijoittajia, jotka sijoitusten tai voiman voimalla pyrkivät omimaan kylpyätoimen konserniinsa. Lopussa saattaa joku kuolla.

Erityiseksi elokuvan tekee taiteellinen kuvaus, missä mainarit on sijoitettu sinne missä he oikeasti olivat - keskelle luontoa. Keltaiset lehdet kastelevan tihkusateen hyytävyyden voi tuntea ihollaan ja puoliksi jäätyneen lammen tummuus riippusillan alla tuo mieleen lapsuuden talvet Oulun patosillan läheisyydessä. Tällaista ei oltu länkkärissä aiemmin nähty, mutta muuten kuvaus täydentää mainiosti käsitystäni 1970-luvun vaihteen elokuvauksen murroksesta.

Toinen merkittävä tekijä on Leonard Cohenin musiikin käyttö tietyissä kohtauksissa. Samaa fiilistä löytyy Peckinpahin Pat Garret & Billy The Kidistä (Knockin' on Heaven's Door) ja Miehuuskokeesta (Mrs. Robinson, Sound of Silence).

Lahja (1997)

Lapsettomuudesta kärsivä keski-ikäinen nainen laittaa pikkukylän miehet sekaisin. Yle julkaisi Matti Ijäksen rakkaus-trilogian viimesyksynä dvd:lle. Virallisesti tämä on kai tv-elokuva, mutta sisällytän sen härskisti listalleni. 
Lahjassa ihmiset jälleen ”ijäsmäisesti” kärsivät kommunikaatiovaikeuksista. Miehet ovat kadottaneet kykynsä puhua naisille jne. Tätä ongelmaa korostetaan järjettömillä repliikeillä, joita heittelee kehystarinan teinipoika, ja joka lopulta ehkä kykeneekin kommunikoimaan naisen kanssa parhaiten.
Trilogian paras pätkä, jota seurasikin heti seuraavana vuonna erityisen vahva Sokkotanssi.

Cloud Atlas (2012)

Elokuva alkoi aikamoisena sillisalaattina, tai oisko parempi metafora tässä pilvisalaatti: joku pilvien muodostumisen seuraaminen mistä katsoja yrittää hahmottaa tunnistettavaa kuviota. Kankaalle tykitetään useita hahmoja ja vaihtuvia mestoja, samoja muutamia näyttelijöitä vahvasti maskattuna eri rooleissa ja vaikuttamassa eri aikakausissa vaikka missään ei näy aikakonetta.

Jonkin aikaa pähkäiltyäni että mitä hulluutta tämä taas on, alkoi hommasta vähän saada otetta. Temaattisesti kaikissa sirpaleisissa stooreissa käsiteltiin samantyyppisiä kuvioita:
totuutta, valtaa, oikeudenmukaisuutta, uskomista johonkin ja rohkeutta tottelemattomuuteen väärämielisen ylivallan edessä. Jotain sinnepäin, että miten tunnistaa seisovansa hyvien puolella, ja kenen vuoksi ja minkä puolesta sitten pysyä sortumatta.

Hahmojen runsaan määrän vuoksi ne jäi mulle ohuiksi, melkein pelkiksi vaihtuviksi kasvoiksi, mutta varmaan tarkoituskin oli painottaa nimenomaan tekoja mitkä toistuu läpi historian samanlaisina, vaikka tekijät ajatteleekin olevansa ainutlaatuisia yksilöitä. Sanoma ei ihan niin kumouksellisesti vaikuttanut, että koko setti juonineen ois noussut korkeammalle sinällään hauskasta maskeerausshowsta ja ammuskelusta. Mutta kyyyllä tää siis viihdyttävä oli.

Happy End (2011)

Ruotsalaista lähiödraamaa missä kamera ei paljon liikkunut kuvissa, seurasi vain rauhallisesti toljottaen eri elämissä riutuvien tyyppien ongelmanratkaisua. Vaiko ratkaisemattomuutta: kaikille tais olla yhteistä että jotain on suht pahasti pielessä, mutta sitä ei uskalleta lähteä selvittämään, eikä pyytämään keltään apua. Kukin vain parhaansa mukaan koetti hälventää tilanteensa kestämättömyyyttä valheilla ja poissulkemisilla, että eihän tässä nyt oikeastaan niin pahasti mene vaikka vähän turpaan tuleekin, ehkä tässä joku muutos vielä tapahtuu. Sanomatta kai selvää että loppua kohden ajaudutaan kohti jonkinlaista mitan täyttymistä.

Kuvista vielä sen verran, että vaikken itse tajunnut syvempää merkitystä, niin ihan kivalta näytti välistä tarjoillut monokromaattiset rohkeasti kylmä-/lämminsävytetyt, sekä myöskin vastaväritetyt kohtaukset, kun valtaosa kuvista oli hyvinkin harmaata, vaaleaa taitettua sävystöä, niin kuin lähiömeininkiin sopiikin.

Sinivalkoinen valhe (2012)

Vähän porua, vähän villoja. Väsynyt dopingdokumentti, jossa ihmetellään miksi Mieto tai Matikainen ei tunnusta kameran edessä käyttäneensä dopingia – miksi ihmeessä he niin tekisivät? Mitään uutta ei ole tarjota, joten tullaan siihen kuluneeseen johtopäätökseen, että raha ja status saavat urheilijat käyttämään dopingia. Vai niin, yllättikö tämä nyt sen kuuluisan miedonkin?

Looper (2012)

Aikamatkustuksen problematiikan ympärille kasattu toiminnallinen trilleri. Tieteellisessä mielessä tämä on kyllä vähintäänkin reikäinen kuin sveitsinjuusto, mutta taiteellisesti tästä löytyy yllättäen jopa ansioita.

Pitääpä nyt taas aloittaa piippauksella. Hieman ottaa hermoon nuo trendikkäät valonlähteistä sikiävät siniset poikkiviivat. Digitaaliajan linssivälkettä ovat ne, mutta onko niitä pakko vielä erityisesti korostaa ja efekteillä tuottaa lisää?

Mutta sitten jotain hyvääkin. Tämähän mokoma viihdytti ja oli oikein mukava katsoa. Ilmeisesti nykyään osataan tehdä myös ihan hyviäkin toimintaelokuvia, eikä Filmtownissa käyminen olekaan aivan joka kerta täysin turhaa. Leffan tahti on mukavan dynaaminen, antaen myös meille geriatrikoille riittävästi aikaa sisäistää tapahtumia. Vauhtia piisaa silloin kun sille on tarvetta.

Näyttelijät hoitavat hommansa. Brucella alkaa olla jo kokemusta aikamatkailusta, eikä Kolmas Kivi Auringosta -nörtti Joseph ainakaan laske tasoa. Emilyn muistan aiemmin lähinnä jostain ylinäytellyistä sivurooleista, mutta nyt kyllä neitirouva posauttaa roolisuorituksellaan itsensä tolokun näyttelijöiden kastiin.

Vicky Christina Barcelona (2008)

Tekeekö New York ohjaajista jotenkin neuroottisia, vai miksi varsinkin Woody Allen aiheuttaa oireilua? Vicky Christina Barcelona kyllä pärjää herran leffoista miltei parhaiten, vaikka on aiheeltaan eniten tavanomainen. En tosin ole onnistunut Alleneita katsomaan kuin jonkun kymmenkunta. Jälleen siis näitä "kuuluisi tykätä, mutta onko pakko jos oksettaa?"

VCB on varsinainen neliö- tai kuutiodraama. Oikeastaan elokuva on vapaamielisten suhteiden ylistyslaulu. Naimishommat onnistuvat, mutta naimahommat eivät. Mukaan on kajautettu iso kasa ihmissuhteiden stereotyyppejä kajahtaneesta exästä seikkailunhaluiseen blondiin ja monivapaamieliseen taiteilijaan.

Pääosanelikko on hyvä, Bardiem ja Cruz jopa erinomaisia. Onneksi Allen loistaa kameran oikealla puolen, eikä pääse näin pilaamaan toimivaa kemiaa. Se mies ei ole koskaan osannut näytellä. Kuvaus on mainiota, eikä intiimejä kohtauksiakaan pilata liialla paljaalla pinnalla. Mielikuvitus on kuitenkin myös elokuvakatsojan tehokkain työkalu.

King of Comedy (1983)

Jostain syystä Robert De Niro kaikesta loistavuudestaan huolimatta onnistuu vakuuttamaan minut hyvin harvoin. Samoin Scorsese. Ja kun Scorsese ohjaa De Niroa, mennään fiiliksellä, että "tästä pitää tykätä, mutta ei nyt vaan oikein iske". Ilmiö korostuu varsinkin Scorsesen alkupään tuotannossa.

King of Comedyn tarina on hieno, joskin lopussa kakku vähän lätsähtää. Mutta kyllä reilusti suljettu ja selkeä lopetus sopii tähän tragikoomiseen pakkomielletarinaan paremmin kuin avoin tai surkea loppu.

Vanhan koulukunnan koomikko Jerry Lewis pärjää hienosti metodimestari De Niron vastapallona. Tarjolla on myös muutamia surrealistisen vaikuttavia kuvia.

Murder on the Orient Express (1974)

Tv-sarjana Poirotteja on tullut katseltua aina välillä ja ihan viihdyttäviähän ne ovat. Kyseinen elokuva tuli vastaan äskettäin ja kun siinä oli sen verran mielenkiintoiset näyttelijät niin piti ottaa katsottavaksi. On Sean Connery, Anthony Perkins, Vanessa Redgrave, Ingrid Bergman ja useita muita. 

Poirotina Albert Finney ei vaan vakuuta. On liikaa huumoria ja ylinäyttelemistä. Muutkaan näyttelijät eivät nyt niinkään loista, Bergman saanut kuitenkin Oscarin suorituksestaan. Tarinasta nyt ei mitään sen kummempaa, perustuu Agatha Christien kirjaan ja olisi siitä voinut enemmänkin saada irti. Ei mikään must see leffa.

Mauvais Sang (1986)

(The Night is Young)

Pitikös tänne kirjata jokainen nähty elokuva, no excuses? No, kirjaan toistaiseksi, vaikka huomasin juuri sangen pulmalliseksi sen kun jostain ei ole mitään sanottavaa.

Mauvais Sangin pariisilaiskiemurat vyöryivät ihan filmiltä Artovan mainiossa pikkukinossa, missä alustuspuhekin oli lupaillut vähän että nyt lyödään sitten syvälle, olkaahan valmiina... mutta! Sen jälkeen kun alaikäinen Julie Delpy oli osoittautunut pelkäksi sivurooliksi (kuinka pöyristyttävää) ja heivattu ulos kuvasta, mua ei liikuttanut oikeen mikään mitä tuleman piti. Yks tai kaks kohtausta vähän herätteli mut muuten mietin taas vaihteeks että mikä tässä on niin suurta etten näe sitä.

La Ardilla Roja (1993)

(Punainen orava)

Tyhjyys, synkkä ilta ja synkkä mies sillankaiteella jättämässä elämää. Tällaiseen avauskuvioon ja kaiteen läpi pudotukseen moottoripyöräilee pian tyttö, joka menettää iskussa kaiken muistinsa.

Kuka hän on, mistä tuli? kysellään ruudussa ja ruudun ulkopuolella, mutta sulavasti sanaileva, jo äskeiset itsemurha-aikeensa unohtanut 'Jota' ei jäädy kiperissä kysymyksissä. Häiskä sepittää mimmille yhteisen historian lennossa: Punaisen Oravan leirintäalueellehan tässä oltiin menossa, oon rokkari ja tein susta kerran biisinkin.

Tuohon tapaan saatellaan kaksi päähenkilöä näyttämölle ensimmäisten sekuntien aikana. Seuraa aurinkoista kieroutunutta unelmaa, ja mukaan silloin tällöin roiskahtelevia pahaenteisen tummia sävyjä.

Erikoinen leffa. Hauskasti ja varoittamatta vaihtui kerronnan tavat, mikä tosin pudotti meitsin pari kertaa kyydistä kun oon tottunut niin paljon yksinkertaisempaan ralliin.

Perkele - kuvia Suomesta (1971)

Suomi vuonna 1971. Ylen versio oli ns. alkuperäinen, josta on poistettu sukupuolisiveellisyyttä loukkaavia osia. Orionissa olisi pian tarjolla myös ”ohjaajan versio”.

Blogin myötä olen tonkinut digiboksia pohjia myöten. Tällä kertaa haaviin jäi Donnerin ylistetty dokumentti, joka on kaiken hehkutuksensa arvoinen. Se on suomalainen vastine Ruotsin Olen utelias – keltainen -elokuvalle, joka eritteli 1968-hengen vapaamielisiä saavutuksia.

Taustaksi on valittu rakennemuutos, joka heittelee vähävaraisinta maaseudun työväkeä sekä kaupunkeihin että Ruotsiin. Työryhmä kiertää ympäri Suomea kysellen ihmisiltä mm. työoloista, palkoista ja isänmaallisuudesta. Tukholmassakin piipahdetaan. 1990-luvulla alkaneen uusnationalismin edelleen vallitessa dokumentti on hyvä muistutus ajasta ennen kiitospaitoja. Keski-ikäinen Armas Haapalehto esimerkiksi toteaa, että isänmaa on se maa, jossa on hyvä olla, synnyinmaa on eri asia.

Toisena keskeisenä teemana on pohdinta siitä, miksi 68-henki jäi Suomessa niin laimeaksi erityisesti seksuaalimoraalin saralla. Suomalainen elokuvasensuuri oli ruotsalaista huomattavasti ankarampi. Ennakkotarkastus säilyi Suomessa verrattain pitkään osaksi ulkopoliittisista syistä (sitä ei dokumentissa pohdita), mutta se ei kuitenkaan selitä, miksi sitä käytettiin niin pitkään alastomuuden sensurointiin.

Ruotsissa demarit pitivät kaiken aikaa tärkeänä, ettei sitä päästy syyttelemään aikuisten ihmisten yksityiselämään puuttumisesta – ”holhoamisesta”. Erityisesti Palme vastusti videosensuuria, koska ei halunnut vahvan valtion ja sosiaalipolitiikan merkitsevän yksilönvapauden menetystä. Suomalainen hyvinvointivaltio sai näin enemmän kontrollipiirteitä kuin naapurimaan, mikä sitten näkyi Suomen erittäin tiukassa elokuva- ja videosensuurissa. Kontrolliasteiden ero oli valettu jo hyvinvointivaltion rakentamisvaiheessa: Ruotsissa aktiivisen työ­voimapolitiikan takana oli aja­tus työstä oikeutena. Suomessa työ puolestaan muodostui velvollisuu­deksi, jonka laiminlyöjillä ei ollut oikeutta toimeentuloon.

Gulliverin Retket (1939)

Katselin tämän ensimmäisen ei-Disneyn kokoilta-animaation vähän vasemmalla silmällä. Gulliverin animointi on tehty rotoskooppitekniikalla, joten liikehdintä on hyvin realistista. Lilliputtien animointi sen sijaan on toteutettu sillä vanhojen aikojen käsin piirretyllä notkealla ja lennokkaalla viivalla, jota ei voi kuin rakastaa.  En ole uusia digianimaatioita (tai muitakaan) viime aikoina katsellut, joten en tiedä, ollaanko 3D animoinnissa päästy vielä lähellekään vanhojen hyvien aikojen käsinpiirretyn animaation eloisuutta. Veikkaan, että digimaailma on edelleen aika drastisen plastinen. Oscar-ehdokkuuksien arvoinen musiikki soi läpi koko leffan.

Elokuvan tahdistus on kyllä hassu. Reilun tunnin kestosta Gulliver nukkuu rannalla suunnilleen puolet. Tuo alkupuoli seurataan lilliputtien eloisaa, mutta turhanpäiväistä puuhastelua. Monia asioita pitkitetään hyvinkin paljon (olisiko tämä nyt se slowburn-efekti), joten tällainen minimalisti Kaurismäkien maasta meinaa jo kyllästyä. Lisäksi Gulliver retkeilee vain lilliputtilassa, kun alkuperäisessä kirjassa tavataan myös jättiläisiä, heppoja ja Laputan lentävä linna (jolla nimellä tehty animaatio ei taida kuulua sarjaan?). Eipä tämän alkuperältään poliittisen satiirin lapsille suunnatun version katsojat olisi ehkä kaikkia reissuja jaksaneet katsoakaan.

My Fair Lady (1964)

My Fair Lady oli varmaan ensimmäisiä musikaalielokuvakokemuksiani joitain (10-20) vuotta sitten. Toki olin nähnyt Disneyn laulupiirrettyjä ja jotain muuta, mutta kiivaamman leffakiinnostuken aikana tällä aloitin. En juuri arvostanut silloin. Vielä vähemmän arvostan nyt. Toki eihän tämä nyt varsinaisesti sellaista huonolla tavalla roskaa ollut.

My Fair Lady sai aikanaan 8 Oscaria. Näin melkein 50 vuotta myöhemmin voisi tehdä vähän vertailua tuon vuoden itselleni merkittävistä ehdokkaista ja voittajista:

• Paras elokuva: My Fair Lady, Dr. Strangelove, Maija Poppanen, Zorba ... Outolempi on kova, Poppanen ihastuttava, MFL puuduttava
• Miespääosa: Rex Harrison (My Fair Lady), Peter Sellers (Dr. Strangelove), Anthony Quinn (Zorba) ... Sellers. Piste.
• Naispääosa: Julie Andrews (Maija Poppanen), Sophia Loren (Avioliitto Italialaisittain)... Julie Andrews ansaitsi palkintonsa, mutta missä on Audrey Hepburn MFL:stä?
• Miessivuosa: Stanley Holloway oli ehdolla... En kyllä tiedä miksi
• Naissivuosa: Gladys Cooper oli ehdolla... Pffft.
• Ohjaus: George Cuckor (My Fair Lady), Kubrick (Outolempi), Robert Stevenson (Poppanen) ja sitten Zorba ja Beckett ... Nojoo, ehkä. Paitsi että Kubrick.
• Sovitettu kässäri: Becket, Outolempi, My Fair Lady, Poppanen, Zorba... Enpä olisi laittanut edes ehdolle.
• Värillinen kuvaus: My Fair Lady, Poppanen ja jotain... Tästä ei ole pahaa sanottavaa, ainakaan restauroidun kopion kanssa.
• Lavastus sun muut, värillinen: My Fair Lady, Poppanen, Becket (jota en siis ole nähnyt)... Ansaituin Oscar.
• Puvustus, värillinen: My Fair Lady, Poppanen, mitälie... Kyllä oli ihan ansaittu.
• Paras ääni: My Fair Lady, Poppanen, Becket, jotain muuta... No äänestähän tämä elokuva kertoo. Välillä kyllä riipii korvia, mutta Englannin murteet on myös hauskoja kuunnella. Tällä tosin lienee aika vähän tekemistä tuon Oscarin kanssa.
• Leikkaus: Maija Poppanen, My Fair Lady, et. al. ... Leikkaus on itselleni aika vaikeasti arvioitava kategoria, ellei nyt satu kohdalle jotain erikoislaatuista. Poppanen on erikoinen, tosin en nyt tiedä paljonko kunniaa menee efekteille.
• Ääniefektit: Kultasormi, visuaaliset efektit: Poppanen
• Joku musiikkioscari meni vielä My Fair Ladylle, onneksi Poppanen sai enemmän niitä, koska siinä on paljon paremmat biisit.

Kyllä olisin nuo isommat palkinnot jakanut muille elokuville. Pienemmät patsaat saattoivat mennä ihan oikein. Jos nyt pitäisi Twitteriin mielipidekooste kirjoittaa, niin se voisi olla muotoa: "My Fair Lady: puuduttaa, Hepburn ihastuttaa, joku tässä laahaa. Tuhkimon remake."

The Spy Who Loved Me (1977)

Kymmenes Bond elokuva ja kolmas Moore. Hullu mies on tällä kertaa merenpohjassa ja kaappaa ydinsukellusveneitä, tarkoituksena aloittaa ydinsota ja sen jälkeen perustaa uusi sivilisaatio kun ollaan omassa Atlantiksessa turvassa sen aikaa. Jos peleihin mennään taas niin Bioshockissahan tehdään samaa sivilisaation kanssa. Juonihan näissä on aika yhdentekevä yleensä, mutta tässä on jotain kiinnostavampaa kuin valtaosassa Bondeja.

Bondeissa ympäristöt ja alkugrafiikat tekevät ainakin minulle ison osan elokuvaa ja sen tunnelmaa. Siksi nämä pitäisikin nähdä isolta kankaalta. Telkkarista kun ei sitä fiilistä nyt ei saa. Tämän Bondin alkukohtauksessa laskuvarjohyppy kalliolta olisi varmaan aika vakuuttavaa nähtävää, samoin kuin muutamat aavikkokohtaukset ja tankkerin sisusta on lavasteena hieno.

No jotain fiilistä sai välillä Jawsista vaikka tuntuu että sitäkin on työnnetty kokoajan jostain ilmestymään. Ambifio Lotus on ihan hieno myös. Ei ollut niin hyvä kuin muistelin, toivottavasti For Your Eyes Only ei petä.


http://www.youtube.com/watch?v=Wy-c8aAntWA

Suvaitsemattomuus (1916)

D.W. Griffithin episodi-spektaakkelissa etsitään rakkautta suvaitsemattomuuden keskeltä. Griffith leikkaa lomittain suvaitsemattomuuden ilmentymiä neljästä eri aikatasosta: nykypäivän luokkataistelusta, Jeesuksen tuomiosta, Ranskan uskonsodista ja Babylonin taisteluista. Orionin kopio oli musiikiton.

Griffithin mammutti muistetaan erityisesti Babylon-jakson lavasteista ja tuhansista avustajista. Käsittämättömiä nuo kyllä ovatkin. Peter Jackson on ne tainnut nähdä.

Hollywoodin sensuurittomat ensivuodet olivat huikeita. ”Gorea” on miltei saman verran kuin Piraijassa: päitä tippuu ja lapsia heitellään. Yhteiskunnallinen saarnaus on myös väkevää: se nostaa esiin nykyisen hyvinvointivaltiokeskustelun ulkopuolelle jätetyn kysymyksen hyväntekeväisyyden ongelmista. Griffithin mukaan se oli monilta osin tunkeilevaa ja kiitollisuutta vaativaa. Apua sai vain jos kuunteli joutilaan yläluokan jorinoita. Suvaitsemattomuudessa yläluokka tarjoaa apuaan myös sitä kaipaamattomille, koska päätavoitteena onkin vain päästä tuputtamaan tunkkaista moralismia

Blogin sisäisenä viittauksena huomioitakoon, että Babylon-lavasteet on yksi lokaatio LA Noire -pelissä.

Tuokaa Alfredo Garcian pää (1974)

Pakko myöntää, Sam Peckinpah nousee listoillani elokuva elokuvalta korkeammalle korokkeelle. Ja sitten kiitos Helsingin kirjastolaitokselle, joka pystyy tarjoamaan sellaisia elokuvia, joita ei löydy Netflixistä, Filmtownista tai Anttilan alekorista.

Tuokaa Minulle Alfredo Garcian pää on todellakin tarina siitä, kuinka meksikolainen tilanomistaja pyytää - ihan syystäkin - toimittamaan itselleen Alfredo Garcian pään. Ilman ruumista. Aikanaan elokuva aiheutti paljonkin kohua aihevalinnallaan, mutta myös sen käsittelyllä. Nykyään, kun kidutusporno (esim Saw't) pyörii kaupungin isoimmilla kankailla, emme me pienet koiranpennut juuri mistään, mitä kankaalla näytetään, hätkähdä. Onneksi jälleen kerran ei ihan kaikkea näytetä, vaikka ohjaamossa istuukin hidastetun karikatyyrikuoleman jumala - itse Sam "Hurja Joukko" Peckinpah.

Tätä elokuvaa katsoessani tajusin Peckinpahin taistelukohtausten hämmentävän aikadilaation. Kuolleet lentelevät hidastetusti, kun samalla väliin leikatut elävät taistelevat normaalinopeudella. Leikkaus ja kuvien valinta on välillä vimmaisen vilperttiä, mutta ei silti päätöntä. Toisin kuin Alfredo Garcia?

Piraija 3D (2010)

Joe Danten kauhukomedian uusintaversio.

Parissa kohdassa nauratti. Telkkarista jäi olennaisin eli 3D-efektit näkemättä.

Mekong Hotel (2012)

Hotellissa tapahtuu kaikenlaista ja monella tasolla.

Apitchatpong Weerasethakul jatkaa uusimmassaan Thai-folkloren perkaamista. Kultaisen palmun edellisellä napanneen ”Joen” työ jäi viime keväänä Cannesin kilpasarjan ulkopuolelle. Ilmeisen välityön maku tässä on, mutta oli yksinkertaisesti mukava nähdä tauon jälkeen ehtaa Weerasethakulia. Mekong Hotel oli tehty rennommalla otteella kuin tähän astiset huiput Tropical Malady tai Uncle Boonmee, mikä näkyi jo ensimmäisestä kohtauksesta, jossa ohjaaja pitää kitaristille koesoittoa. Soitettua sävelmää sitten kuullaankin koko tunnin ajan.

Yhdessä hotellissa kuvattu pätkä sisältää useita tarinoita, joita kuljetellaan rinnakkain sen jyrkemmin niitä erittelemättä. On kummitus/ihmissyöjä -tarina, mummon nuoruusmuistelut ja rakkaustarina. Näistä viimeinen on vetävin. Se rakentuu siihen perinteiseen rakkaustarinoiden alalajiin, jossa entiset rakastavaiset tapaavat vuosien jälkeen eikä menneeseen ole paluuta, vaikka halua ehkä olisikin (ks. esim. Viime vuonna Marienbadissa). Tai sitten kyseessä oli juuri syttyvä rakkaus, jossa oli mukana ripaus uudelleensyntymä-teemaa, en ole ihan varma, eikä se tässä tapauksessa ole edes kovin tärkeää, sillä kaikki huipentuu jälleen seesteiseen viimeiseen kohtaukseen, joka jättää kaiken muun taakseen.

Muistutuksena The Syndrome and a Centuryn viimeinen kohtaus:

http://www.youtube.com/watch?v=gxefmRq7_KM

Indie Game: The Movie (2012)

Minua on aina kiehtonut osaavien ihmisten luomisprosessi ja luomisen tuska. Enkä tarkoita pelkästään taiteilijoita, kuten Jackson Pollockista kertovassa elokuvassa, vaan myös muita työhönsä pakkomielteisen vimmaisesti suhtautuvia hienoja ihmisiä, kuten John Nashia Kauniissa Mielessä. Indie Game: The Movie (IGTM) on tarina oman kansani - pelintekijöiden - luomisen tuskasta ja pelintekoprosessin vuoristoratamaisesta epätoivon ja onnen bipolaarisesta sekoituksesta.

IGTM seuraa muutaman merkittäväksi nousseen indiepelin tekoprosessia. Pelaava kansa saattaa tunnistaa nimet Fez, Braid ja Super Meatboy. Jos ei kilauttele kulkusia, ei se mitään. Pelituntemus ei ole pääosassa, tekijöiden tuntemukset ovat. Kengännauhabudjetilla, tai jopa ilman sitä työskennellessä epätoivo ehtii ryömiä puseroon useammankin kerran. Ihmissuhteet joutuvat koetukselle pelinteon viedessä kaiken hereilläoloajan. Mutta näillä ihmisillä ei ole muuta vaihtoehtoa. He varmaan kuolisivat jos eivät tekisi pelejä. Tätä on luomisen tuska.

IGTM rahoitettiin osittain Kickstarterin joukkorahoitusprojektina, minkä ansiosta omakin nimeni vilahtaa lopputekstissä  - jossain siellä 1500 muun lahjoittajan joukossa. Rahalla saatiin valmiin haastattelumateriaalin oheen hipsterhenkistä luontokuvaa hassulla rajauksella ja letkeän loungahtavaa musiikkia. Sekä aikaa toteuttaa luovaa leikkausta. Ei mennyt ehkä hukkaan nekään rahat, leffa palkittiin muunmuassa Sundancessa, jota indie-ihmiset tietenkin arvostavat Oscareitakin enemmän.

Sikäli kovasti osui omalle kohdalle, että kyllä tätä välillä alahuuli väpättäen piti katsoa. Täytynee sijoittaa vähän lisää rahaa super prolonged extended whatever blu-rayhyn, jossa taitaa olla paljon leffasta pois tiputettua materiaalia monista kiinnostavista pelituotannoista.

War of the Dead (2011)

Suomalainen genre-elokuva on 2000-luvulla lähtenyt hurjaan kiitoon. Kauhua, scifiä ja toimintaa pukkaa ulos tasaisella tahdilla. Toisinaan leffat ovat jopa hyviä, mutta touhussa haisee vielä vahvasti 1990-luvun kotivideomeiningin ryhdikäs tuoksu ja roskaelokuvakulttuurin raikkaan oksettava aromi. Aiemmin lähinnä dokumentti- ja videotuotannossa kunnostautunut Marko Mäkilaakso heittää soppaan tasapainoisen sekoituksen sotaa, toimintaa ja kauhua - natsien lääketieteellisiä kokeiluita, jenkkisotilaita suomessa ja zombieita. Tämähän ei voi mennä vikaan, eihän?

Ei Mäkilaakso ihan lahjaton mies ole. Kuolleiden sodan käsikirjoitus ja kuvaus peittoaa helposti ameriikanserkkujen alleviivaavan (lue: nololla tavalla pöljän) dialogin ja kerronnan. Näyttelijät tekevät hommansa keskivertoa huutopotkuraivoajaa paremmin, eikä kuvauskaan häpeä isompien tuotantojen rinnalla. Leffa onnistuu muutaman kerran jopa tunteiden herättämisessä. Mäkilaakso osaa halutessaan jättää turhan läträämisen kuvan ulkopuolelle, katsojan mielikuvituksen varaan. Myös valaistus on hienosti onnistunutta.

Mutta miksi tästä nyt ei tullut Night of the Private Ryania? Vaikka kyseessä onkin fiktiota ja fantasiaa, historiallisest ja loogiset epätarkkuudet hakkaavat naamaan koko elokuvan ajan. Saksalaisten järisyttävän iso lähes täysin maanalainen bunkkeri keskellä pusikkoa, jossain Suomen ja Neuvostoliiton harmaalla vyöhykkeellä. Jenkkisotilaita Suomessa puuhastelemassa Neuvostoliittoa vastaan. Sotilaiden varusteiden sekamelskaa, niin ajallisesti kuin kansallisesti. Kuka, mitä, missä ja miksi jäävät leijumaan katsojan mieleen vailla vastauksia.

Sekavaa salaattia, jonka toimintakohtausten nopea leikkaus ei yllättäen ole ihan täyttä dadaistista silppua. Levotonta se kyllä on, kuten käsivaralla kuvattu materiaalikin. Onneksi kamera saadaan aika ajoin myös jalustaan kiinni ja rytinä vaikenee lähes maalauksellisiin lähikuviin ja hidastuksiin. Äänisuunnittelu on ilmeisesti tehty jossain muussa maassa, koska sitä ei vaivaa tyypillinen suomileffan epätasapainoisuus - ainakaan kovin pahasti. Digiefektit ja kuvakerrosten kompositointi on niin rumaa, että tuntuu kuin saisi kourallisen kuumia kranaatinsirpaleita silmäänsä.

Blu-rayn extrana tuleva making of valottaa markkinoinnilliseen tapaan leffan tekoprosessia. Yllättäen vuolaiden kehujen seasta löytyy myös totuuksia. Eri kansallisuutta edustavien päähenkilöiden toiminta eroaa oikeasti jonkin verran toisistaan. Itse olisin toivonut vähän enemmän tavaraa toiminnan ja efektien toteuttamisesta, mutta ehkä niistä ei jostain syystä haluttu sen enempää kertoa.

Soul Kitchen (2009)

Hesarissa tämä saksalainen komedia oli nostettu omaksi pikkujutukseen esityspäivänään tässä pari viikkoa sitten. Laitoin sitten nauhalle ja katselin nyt kun piti saada tilaa muille elokuville. En oikeastaan luota ollenkaan hesarin kriitikoihin yhtä lukuunottamatta. Silti annoin mahdollisuuden, ei olisi pitänyt.

Saksalainen komedia on todettu jo ennenkin käsittämättömäksi. Ei naurattanut taaskaan. Vitsit jotka aiheuttivat myötähäpeää olivat erittäin ennaltaarvattavia, niinkuin koko elokuva muutenkin. Kuvauskin onnistui muutaman kerran ärsyttämään, mikä on aika harvinaista. Laajakulman käyttö oli välillä aika tökeröä.

Ei kai tästä nyt sen enempää.

Hei, rillumarei (1954)

Severi Suhonen orpona Helsingissä.
Nyt jo kaduttaa tämä blogi. Eihän tätä voinut kesken jättää vaikka mieli teki. Muuten ei tavoite täyty.
Yhden Pekka ja Pätkä -elokuvan jo tuossa vaiheessa tehnyt Armand Lohikoski sai ohjattavakseen Rovaniemen markkinoiden jatko-osan, joka on edeltäjäänsä huomattavasti väsähtäneempi tapaus. Edellisen osan arvosteluiden vaikutus näkyy aggressiivisimmassa "korkeakulttuuri" -mätkimisessä. Kuten Rovaniemen markkinoiden ohessa tuli todettua, niin parhaissa osissa jätkäkolmikko on koossa. Muuten on katsojallakin orpo olo, mikä tosin vastaa Severinkin fiiliksiä, jospa sitä tässä ajettiinkin takaa? Olisin halunnut pitää tästä enemmän.

Rovaniemen markkinoilla (1951)

Severi Suhonen, Julle Iloinen ja Roope Kormu kohtaavat keljuja puijareita Lapin yöttömässä yössä. Uskomattomien tai päättömien käänteiden jälkeen ”jätkät” palaavat etelään upporikkaina.

Leffapäiväkirja oli hyvä syy kaivaa tämä digiboksilta uusintakatseluun. Mukavaa on että Yle näitä päivittäin pyörittää. ”Kansankulttuurin” puolustuksen kulmakivi toimi nyt paremmin kuin aikoihin. Vitsit nauratti (”ostetaan mokki ja rakki”) ja biisit toimi (Reppu ja reissumies, Älä selitä). Lokaatiot viehättivät myös: Kiilopää (?) edustaa jälleen kerran ansiokkaasti Lapin maisemaa ja uutuutta hohtava Rovaniemi sekä Pohjanhovi säväyttävät.

Rovaniemen markkinoista muistetaan aina sen saama tyly vastaanotto kriitikoilta (”törky on törkyä”) sekä järjetön yleisömenestys. Vakiintuneessa tulkinnassa rillumarei oli sota-ajan viihdytysjoukoissa vahvistunut genre, joka nousi kukoistukseen iloa kaipaavassa jälleenrakennusajassa. On myös muistettu, että taistelu ”kansanmusiikin” sisällöstä alkoi jo 1800-luvulla. Rillumarei oli siten myös merkki säätyläistön, pappilan ja kansakoulun merkityksen vähittäisestä murenemisesta, ”viihde” löi ”taiteen”, taidepiirien aggressiivisesta vastakampanjasta huolimatta. Toisaalta näin matala jätkäkulttuuri ei lopulta kelvannut työväenliikkeenkään imagoon, vaikka kolmikko työväentaloilla esiintyikin. Arvoon on myös nostettu erityisesti Esa Pakarisen vastustamaton karisma, jonka taidepiiritkin lopulta tunnustivat. Tarinan mukaan Särkkä värväsi Pakarisen, Ikävalkon ja Helismaan ensi istumalta, ja he olivatkin ainoat, jotka onnistuivat tekemään rillumareistä rahasammon. 

Suurin kysymys on edelleen, miksi elokuvaan aina palataan? Camp-asenteen lisääntymisen lisäksi syyt lienevät vähän samankaltaiset kuin esimerkiksi Rio Bravon kohdalla. Rovaniemen markkinoilla on ”buddy-movie”, jätkäkolmikko on kaveriporukka kenen seurassa vietetään iltaa. Tämän huomaa erityisesti jatko-osan parissa, parhaat kohdat ovat ne kun kaverukset jälleen kohtaavat – vanhat ystävät!

The Secret World of Arrietty (2010)

(Kätkijät)

Studio Ghiblin animaatiota. Kesä ja maaseutu. Seesteiset päivät. Yksinäinen talo, skidi sairasvuoteella ja ripaus taikaa talon nurkissa: hyvänsuopia pikkupihistelijöitä piileksimässä aikuisten katseilta, minding their own business.

Ehkei juonesta ole kummempaa selitettävää. Musta hienoa oli hahmojen koreilemattomuus, kaikenlaisen sarkasmin poissaolo ja pyyteetön ystävyys. Varovaisuuden, haurauden, näkymättömyyden ja nähdyksi tulemisen kuvailu silloin kun se todella on joku juttu.

Sitten kanssa se, miten kätkijöiden maailma oli ihmisten rinnalla hetkellinen ja vähenevä. Tavallaan jatkuvasti vasaran alla, sukupuuton partaalla. Ja silti niin vahvasti pienissä ilonaiheissa kiinni (sokeripalat yms.) että joku tajuaa alkaa suojella sitä.

L.A. Confidential (1997)

Tämä elokuva on ollut pitkään jo tarkoitus katsoa uudelleen mutta viitisentoista vuotta siihen meni. Nyt kun aloitin pelaamaan LA Noire-peliä niin leffa tuli sitten lainattua kirjastosta. Ei muuten kannata ottaa Töölön kirjaston kopiota, oli sen verran naarmuinen että sai kelailla parit kerrat ja välillä skippaili useamman scenen yli. Elokuvasta oli selkeästi otettu peliin asiota, mutta ei siitä nyt tässä enempää.

Ohjaajaa en muistanut ollenkaan, eikä Curtis Hansonin nimi sanonut mitään tai lähinnä en osaa sanoa mitään muita hänen teoksiaan näin ulkomuistista. En myöskään muistanut että leffassa esiintyy Kevin Spacey ja Russell Crowekin. Kim Basingerin muistin sentään. Aloin jo sitten epäilemään että olikos tämä nyt niin hyvä leffa kun muistelin. Lähinnä sitä Crowea epäilin, sekä että onko tämä nyt kuitenkin liikaa Hollywood viihdettä. Oscareitakin on tullut (Basinger sivuosasta ja paras sovitettu käsikirjoitus) ja ehdokkuuksia useita. Mutta roolitushan oli aika hyvin osunut, Crowe ja kolmas pääosamies Guy Pearce olivat tuohon aikaan tuntemattomia jenkeissä ja molemmat toimivat hyvin rooleihinsa. Basingerin ja Spaceyn lisäksi isommassa osassa ovat DeVito sekä Six Feet Under vanha setä James Cromwell. Muiden suorituksista pidin, DeVito nyt meni välillä vähän yli. Toki rooli kohulehden pomona sitä vaatiikin hieman.

Tarina pohjautuu James Ellroyn samannimiseen kirjaan. Vuosi on 1953 ja paikkana LA. Film noir vaikutteet näkyvät kyllä selvästi, tyyli on ilmeisesti neo-noir? Kertojan ääni löytyy, henkilöhahmot ovat aika sterotyyppisiä noir hahmoja, vettä sataa ja on pimeää. Tarina kertoo hyvistä ja ei niin hyvistä poliiseista ja korruptiosta. Joitakin asioita alleviivattiin vähän liikaa ja muutaman kerran tuotiin vielä kuvaan takaumana aikaisemmin jo näytetty asia jotta varmasti ymmärretään päähenkilön tekevän yhteyden asioiden välille. Samoin muutaman kerran tuntuu että katsojalle on heti varmaankin selvää mikä ei pidä paikkaansa, mutta älykkäänä pidetyltä Pearcen esittämältä Exleyltä se menee ohi. Vai onko kyse hänen naiiviudestaan?

Leffan jaksoi kyllä katsoa hyvin vaikka kestoa oli 138 minuuttia. Itselleni alkaa televisiosta katsottuna olla kaksi tuntia tietynlainen raja, siinä alkavat heikommat elokuvat puuduttamaan helposti mitä enemmän tuon yli mennään.

Keskiyön Cowboy (1969)

En tiedä, olenko tullut allergiseksi uusien elokuvien kuvalliselle kerronnalle, vai onko kyse Peter von Baghin pitkästä vaikutuksesta alitajuntaani, mutta tässä 60- ja 70-lukujen vaihteen kamassa on jotain hemmetin raikasta ja aitoa. Noina aikoina elokuvateknologia kehittyi kovaa vauhtia, mikä mahdollisti aiempaa vapaamman kuvauksen ja leikkauksen. Tuolloin luotiin pohjia nykyelokuvien levottomalle kameralle ja tarkoituksettomalle silppuleikkaukselle. Keskiyön Cowboyssa nämä ominaisuudet pysyvät kuitenkin vielä hyvin hanskassa, eikä kuvauksessa ole unohdettu perinteisen elokuvakerronnan keinoja ja vahvuuksia.

Elokuvan kuvallisessa kerronnassa on jotain hyvin 1960-lukulaista. Tyylillisten kokeilujen vuosikymmenen lopulla uskalletaan käyttää nopeaa kameraliikettä, luonnollista tai sen kaltaista ympäristöä epätarkkoine etualan esteineen ja epäoptimaalisine kamerakulmineen. Uni- ja mielikuvitusjaksojen surrealistinen kuvaus ja leikkaus erottaa todellisuuden supertodellisuudesta. Televisiokuvalla on keskeinen rooli monissa epäsuoran kerronnan kohtauksissa, esimerkiksi sänkyyn jääneen kaukosäätimen aiheuttama, kiihtyvä kanavasurffaus on suorastaan hupaisa keino kertoa tapahtumista. Kaikella on kuitenkin tarkoituksensa, eikä kikkailu nouse missään vaiheessa itsetarkoitukselliseen asemaan.

Teemoiltaan Keskiyön Cowboy on varsin uskalias. Nykyään (mies)prostituutio ei juuri hetkauta, mutta 1969 se ei ollut mitenkään tavanomainen aihe. Puhumattakaan seksuaalisen identiteetin kysymyksistä, uskonnollisista fetisseistä sun muista. Nämä asiat eivät kuitenkaan varasta koko huomiota. Ystävyyden, naiivin anteeksiannon ja hyväksikäytön teemat kantavat koko elokuvan läpi, muiden, räväkämpien seikkojen toimiessa lähinnä tukevina instrumentteina.

Entäpä sitten näyttelijätyö? Ei todellakaan ole vahinko, että molemmat, Voight ja Hoffman olivat ehdolla parhaan miespääosan Oscariin. Ennen tämän elokuvan näkemistä Jon Voight on ollut minulle lähinnä se "Angelinan isä", joka tekee tasaisen hyviä suorituksia. Naiivina ja epävarmana keskiyön cowboyna hänen loistonsa pääsee estottomasti valloilleen. Omalaatuiset kasvonpiirteet vielä tukevat elokuvan teemaa seksuaalisesta epävarmuudesta. Dustin Hoffmanin suuruudesta tuskin tarvitsee keskustella, joten tyydyn vain toteamaan roolinsa sutenööripummina olevan yksi upea osoitus tämän metodinäyttelijän muuntautumiskyvystä ja monipuolisesta uskottavuudesta.