Hotellissa tapahtuu kaikenlaista ja monella
tasolla.
Apitchatpong
Weerasethakul jatkaa uusimmassaan Thai-folkloren perkaamista. Kultaisen palmun
edellisellä napanneen ”Joen” työ jäi viime keväänä Cannesin kilpasarjan
ulkopuolelle. Ilmeisen välityön maku tässä on, mutta oli yksinkertaisesti
mukava nähdä tauon jälkeen ehtaa Weerasethakulia. Mekong Hotel oli tehty
rennommalla otteella kuin tähän astiset huiput Tropical Malady tai Uncle
Boonmee, mikä näkyi jo ensimmäisestä kohtauksesta, jossa ohjaaja pitää
kitaristille koesoittoa. Soitettua sävelmää sitten kuullaankin koko tunnin
ajan.
Yhdessä hotellissa
kuvattu pätkä sisältää useita tarinoita, joita kuljetellaan rinnakkain sen
jyrkemmin niitä erittelemättä. On kummitus/ihmissyöjä -tarina, mummon
nuoruusmuistelut ja rakkaustarina. Näistä viimeinen on vetävin. Se rakentuu
siihen perinteiseen rakkaustarinoiden alalajiin, jossa entiset rakastavaiset
tapaavat vuosien jälkeen eikä menneeseen ole paluuta, vaikka halua ehkä
olisikin (ks. esim. Viime vuonna Marienbadissa). Tai sitten kyseessä oli juuri syttyvä
rakkaus, jossa oli mukana ripaus uudelleensyntymä-teemaa, en ole ihan varma,
eikä se tässä tapauksessa ole edes kovin tärkeää, sillä kaikki huipentuu
jälleen seesteiseen viimeiseen kohtaukseen, joka jättää kaiken muun taakseen.
Muistutuksena The
Syndrome and a Centuryn viimeinen kohtaus:
http://www.youtube.com/watch?v=gxefmRq7_KM
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti