Suomalainen genre-elokuva on 2000-luvulla lähtenyt hurjaan kiitoon. Kauhua, scifiä ja toimintaa pukkaa ulos tasaisella tahdilla. Toisinaan leffat ovat jopa hyviä, mutta touhussa haisee vielä vahvasti 1990-luvun kotivideomeiningin ryhdikäs tuoksu ja roskaelokuvakulttuurin raikkaan oksettava aromi. Aiemmin lähinnä dokumentti- ja videotuotannossa kunnostautunut Marko Mäkilaakso heittää soppaan tasapainoisen sekoituksen sotaa, toimintaa ja kauhua - natsien lääketieteellisiä kokeiluita, jenkkisotilaita suomessa ja zombieita. Tämähän ei voi mennä vikaan, eihän?
Ei Mäkilaakso ihan lahjaton mies ole. Kuolleiden sodan käsikirjoitus ja kuvaus peittoaa helposti ameriikanserkkujen alleviivaavan (lue: nololla tavalla pöljän) dialogin ja kerronnan. Näyttelijät tekevät hommansa keskivertoa huutopotkuraivoajaa paremmin, eikä kuvauskaan häpeä isompien tuotantojen rinnalla. Leffa onnistuu muutaman kerran jopa tunteiden herättämisessä. Mäkilaakso osaa halutessaan jättää turhan läträämisen kuvan ulkopuolelle, katsojan mielikuvituksen varaan. Myös valaistus on hienosti onnistunutta.
Mutta miksi tästä nyt ei tullut Night of the Private Ryania? Vaikka kyseessä onkin fiktiota ja fantasiaa, historiallisest ja loogiset epätarkkuudet hakkaavat naamaan koko elokuvan ajan. Saksalaisten järisyttävän iso lähes täysin maanalainen bunkkeri keskellä pusikkoa, jossain Suomen ja Neuvostoliiton harmaalla vyöhykkeellä. Jenkkisotilaita Suomessa puuhastelemassa Neuvostoliittoa vastaan. Sotilaiden varusteiden sekamelskaa, niin ajallisesti kuin kansallisesti. Kuka, mitä, missä ja miksi jäävät leijumaan katsojan mieleen vailla vastauksia.
Sekavaa salaattia, jonka toimintakohtausten nopea leikkaus ei yllättäen ole ihan täyttä dadaistista silppua. Levotonta se kyllä on, kuten käsivaralla kuvattu materiaalikin. Onneksi kamera saadaan aika ajoin myös jalustaan kiinni ja rytinä vaikenee lähes maalauksellisiin lähikuviin ja hidastuksiin. Äänisuunnittelu on ilmeisesti tehty jossain muussa maassa, koska sitä ei vaivaa tyypillinen suomileffan epätasapainoisuus - ainakaan kovin pahasti. Digiefektit ja kuvakerrosten kompositointi on niin rumaa, että tuntuu kuin saisi kourallisen kuumia kranaatinsirpaleita silmäänsä.
Blu-rayn extrana tuleva making of valottaa markkinoinnilliseen tapaan leffan tekoprosessia. Yllättäen vuolaiden kehujen seasta löytyy myös totuuksia. Eri kansallisuutta edustavien päähenkilöiden toiminta eroaa oikeasti jonkin verran toisistaan. Itse olisin toivonut vähän enemmän tavaraa toiminnan ja efektien toteuttamisesta, mutta ehkä niistä ei jostain syystä haluttu sen enempää kertoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti