Rakastunut Shakespeare (1998)

No tuliko tässä nyt vastaan leffa, josta ei löydä mitään valitettavaa... Rakastunut Shakespeare on kerrassaan kunnolla tehty historiallinen romanttinen ...komedia(?) Aikanaan elokuva keräsi jopa 7 Oscaria ja päälle vielä 6 ehdokkuutta. Taisi olla huono elokuvavuosi, ei tämä nyt sentään niin hyvä ollut. Mutta kyllä kaikki osa-alueet ovat kohdallaan.

Muistan, kuinka nuorena elokuva-arvostelijana ihastelin Gwyneth Paltrown *krhm* roolisuorituksia. Nyt tuntuu, että noiden suoritusten paljastaminen ei oikein sovi kokonaisuuteen. Mutta en valita. Joseph Fiennesin esittämä Shakespeare on sopivan naisellinen pussailemaan viiksekkääksi naamioitunutta Paltrowta. Muutenkin elokuva vilisee brittiläisistä komediasarjoista tuttuja kasvoja, mikä antaa elokuvalle passelin koomisen pohjavireen. Judi Denchin suorasukainen kungingatarrooli lienee kaikkien aikojen lyhin Oscarin arvoinen suoritus.

Lavastus ja puvustus ovat taattua laatua. Tarinan käsikirjoitus on oivaltavan Shakespearelainen. Kuvaus ja valaistus on nättiä. Kuten myös Paltrow.

Kristallikallon valtakunta (2008)

Jos olisi kellari, menisin sinne valittamaan. Mutta kun ei ole niin avaudun täällä. Ehkä minut jonain päivänä huolitaan paikallislehden kitiseväksi kriitikoksi, jolla ei ole mitään hyvää sanottavaa vuoden 1964 jälkeen tehdyistä leffoista.

Hyvää:
- Indiana Jones
- Seikkailu
- Huumori

Huonoa:
- Liikaa vauhtia
- Liikaa virtuaalilavasteita ja -tapahtumia
- Liikaa pitkitettyjä toimintakohtauksia
- Liikaa efektimahdollisuuksia ja niitä myös käytetään
- Liikaa kokoa tapahtumissa
- Liikaa valotusta, kaikki hohtaa ja taivas on palanut puhki. Varmaan horisonttikin on vinossa ja rajaisin myös toisin.

Quantum of Solace (2008)

Yhdyn viereiseltä sohvalta esitettyyn mielipiteeseen: "minä en tajua tästä elokuvasta mitään".

Kaikki mitä kehuin edellisen Bondin kohdalla on pistetty paskaksi. Tarina hyppää keskelle jotain ja jatkuu siitä sitten jonnekin. Kuvaus ja leikkaus on jotain ennennäkemättömän sekavaa silppua, joskin loppua kohden maltetaan selvästi hidastaa. Bond ei ole hauska eikä naiset halukkaita. Jopa aiemmin kehumani realismi on pilattu kaiken maailman vilkkuvilla jä värisevillä aateekoilla ja helevetin isoilla kohtauksilla.

Näyttelijät sentään osaavat hommansa ja alkuanimaatiossa on musiikkia lukuunottamatta hyvä meininki.

Neljäs uusi Bondi näyttää, alkaako sarja toteuttamaan Windows-kaavaa: joka toinen täyttä kuraa, joka toinen jopa hyvä.

This Must Be the Place (2011)

Sean Penn Robert Smith lookissa, natsi ja David Byrne. Näistä aineksista on pakko saada hyvä leffa. Olisi pitänyt mennä teatteriin mutta niin vain jäi pari vuotta sitten väliin. Ei mennyt odotukset pilalle, Sean Penn on koominen ja ironinen gootteilussaan mutta juuri sopivasti. Byrnen konsertti kohtaus on hieno kuten useat elokuvan lokaatioista.

Paolo Sorrentinon tuotantoon en ole muuten tutustunut, nyt alkoi kiinnostaa.

The Best Exotic Marigold Hotel (2012)

Tulipahan katsottua, enkä taida kirjoitella sen pidemmin.

Casino Royale (2006)

James Bondin reboot alkaa erittäin genretietoisella mustavalkoisella noir-pätkällä. Mise-en-scene, valaistus, varjot, kuvakulmat ovat kuin suoraan Orson Wellesin kädestä. Yhtäkkiä ruutu räjähtää käsivaralla kuvattuun ääriväkivaltaan ja tiukkaan leikkaukseen. Tästä on hyvä jatkaa yhteen Bond-leffojen tiukimmista aloitusjaksoista - parkouria ja paukkurautoja! Alkuanimaatio on kyllä pettymys ja eroaa tyyliltään radikaalisti viimeisten 20 elokuvan introista. Eihän siinä ole edes vähäpukeisia nais-silhuetteja.

Mutta sitten itse elokuvaan. Täysin päättömäksi äitynyt Bond-universumi kaipasi jo muutaman elokuvan ajan kipeästi uutta alkua. Daniel Craig valikoitui tuomaan keskuuteemme entistä kovemman, vakavamman ja realistisemman Bondin. Tähän on epäilemättä ollut vaikuttamassa pari muuta JB:tä: Jason Bourne ja Jack Bauer.

Kun aiemmin Bond-vihulaiset kuolivat näyttävien volttien ja piruettien saattelemina, uuden Bondin maailmassa veri lentää kuin Peckinpahin valtimosta. Tai ainakin Bond ottaa turpaan niin että naama on ankarasti ruvella ja palleja kipristelee katsomossa saakka. Dialogissa on edelleen flirttiä ja kaksimielisyyksiä, mutta enää James ei enää vaivaudu lataamaan yhden rivin latteuksia vihulaisten ruumiiden edessä.

Kun Bond astuu Vesper Lyndin kanssa suihkuun, tiedämme kaiken muuttuneen. Tuo kohtaus määrittelee uuden Bondin paremmin kuin mikään muu. Se myös motivoi Bondin toimintaa ainakin parin seuraavan elokuvan ajan.

Kuvallisesti ja kerronnallisesti Casino Royale on jämäkkää tavaraa. Vaikka tarinaan hypätään modernisti vauhdissa, ehditään taustoja selittää myöhemmin riittävästi, mutta ei liikaa. Kerronta on loogistaja elokuvan käänteiden seuraaminen on helppoa. Tällä kertaa jopa leikkaus on onnistunutta. Vaikka tahti on välillä armoton, ei sekaan ole eksynyt kovinkaan monta turhaa kuvaa. Tästä saisivat muutkin modernit toimintaohjaajat ottaa oppia.

Oppia saisivat ottaa myös kerronnan dynamiikasta. Elokuvan rytmitys on varsin onnistunutta. Räjähtävä toiminta katkaisee rauhallisemmat jaksot, eikä Tarantinomaisia töksähdyksiä pääse käymään. 

Jos digiefektejä on käytetty, niitä ei huomaa ennen kuin lopun turhan eeppisessä romahduksessa. Bond on jälleen aito asia!

Mandingo (1975)

1970-luvun marxilaisessa tulkinnassa fasismi oli kapitalismin looginen päätepiste, jossa suuryritykset löivät kättä kansallissosialistien kanssa murskatakseen työväenliikkeen. Tuon prosessin tuotteet, natsit, olivat freudomarxilaisille niin ”vieraantuneita”, että jäljellä oli enää sukurutsausta ja homostelua (ennen kaikkea Viscontin Kadotetut ja Bertoluccin Fasisti sekä 1900.)
Tämä tuli mieleen puuvillaplantaasien sukurutsaista ja pervertoitunutta rappiosyöksyä katsoessa. Mandingossa todettiin, että viriiliys ja kauneus löytyvät kahleista, mutta ei kauaa – vähän kuin se työväenluokka eurooppalaisissa elokuvissa.
Kommentoin samalla Django Unchainedia, johon on ammennettu urakalla Mandigosta. Se mistä erityisesti pidin oli Waltzin ranskalaishahmo. (Ranskalaisintellektuellien omakuvassa on ymmärtääkseni aivan oikeasti jossain syvällä käsitys, että ranskalaiset eivät ole rasisteja, ja että ranskalaissiirtolaisetkin ovat tuon suuren junttilan ainoita hyviksiä.) Kun tuollaisen hahmon, jolle rasismi on täysin käsittämätön käsite, asettaa keskelle syvää etelää, ovat kohtaamiset plantaaseilla herkullisia, koska ne asettavat koko toiminnan päätä pudistelevan humoristiseen tasoon. Lisäksi Django vääntää veistä teekutsuliikelibertaarien haavassa painottamalla koko ajan orjuutta osana Yhdysvaltojen ”omaisuus” -pakkomiellettä. Näin Django tulee sanoneeksi, että omaisuus on aina valta/määrittely -kysymys.

Margin Call (2012)

Finanssikriisin alkusykähdykset hitaalla temmolla ja tähtinäyttelijöillä. Slow cinemalla yritettiin kai psykologisoida aihetta. Joo talous ja rahoitus perustuvat luottamukseen, mutta pakkohan se on uhrata kuilun edessä ja kyllä banksterit elää irrallaan main streetistä, mutta ei tällä ollut oikein mitään muuta sanottavaa aiheesta. Mutta kyllä tämän katto.

Mies kylmästä (1965)

Le Carre -filmatisointi. En tiedä miksi tämä tuli katsottua vasta nyt. Tylyn komea meno. Vaikka ajatus agenteista sivupoluille ajautuneina hylkiöinä on nykyisin kulunut, ei hidastanut ollenkaan.

Warm Bodies (2013)

Klassinen 'zombie tapaa tytön' elokuva. Mitäs muuta, kertojaäänen varaan rakennettu kaunotar & hirviö -stoori? Vähän tuppas keikkumaan rajoilla että onko kyseessä kevyt komedia, ei kai sentään joku teinijuttu vai häh. Leffateatterijengi ainakin naureskeli kuin ei ois koskaan nähnyt hauskempaa kuin (ihan-liian-kiiltokuvamaisen) zombinaaman yhteyteen rinnastettu hahmon koherentti ja tuskaileva sisäinen kommentointi.

Silti ihan en ymmärrä kovia pistearvioita mitä leffa on tahkonut. Kai teemoja vois repiä aiheista mitä on olla elävä/kuollut, tai millaista on herätä jostain pahoista jumituksista ja alkaa palata takaisin maailmaan missä näkee unia ja tuntee. Mutta oikeasti valkokankaan meno oli sen verran kepeää ja nopeasti mielestä haihtuvaa, että hölmöltä tuntuisi väkisin kaivella. (ja silti, leikittelevässä dialogissa haluttiin parilla toistolla alleviivata termi exhume.)

Propsit kumminkin siitä miten päähenkilö R. hoiteli tytön rasittavan poikaystävän pois tieltä syömällä tältä aivot päästä, äijää.

Attenberg (2010)

Tytöt vaihtaa sylkeä ja syljeskelee, toisaalla faija kuolee hitaasti syöpään. Tapahtumia leimaa kumma frigidi apatia, minkä lomasta sitten kumminkin pärskähtelee selittämätön idi.

Tää oli näitä Artova Kinon leffoja taas mitkä menee multa täysin ohi.

Broken City (2013)

Broken City on keskinkertainen rikosdraamatrilleri, joka kuitenkin onnistuu tavoittamaan jotain film noirin karusta kauneudesta. Pääosassa on entinen kyttä, joka kyseenalaisten syiden ja syytteiden vuoksi joutuu eroamaan virastaan. Mitäpä muutakaan sellainen mies tekisi kuin alkaisi turvallisuuspalveluita tarjoavaksi yksityisyrittäjäksi. Niinhän Max Paynekin teki,  samalla tavalla imien inspiraatiota mustan elokuvan maailmasta.

Näppärä dialogi saattaisi olla hetkittäin suoraan Raymond Chandlerin kirjoista - mikäli Chandler kirjoittaisi nykykielen rumia sanoja täynnä olevaa tekstia vanhan kunnon sivistyskielen sijaan. Juoni puolestaan on paljon velkaa ainakin Chinatownille ja pelimaailman puolelta LA Noirelle. Molemmat siis jonkinlaista uus-noiria, joten ehkä Broken City on sitten post-noiria - ei sentään Loiria.

Broken City ei nouse millään tavoin esiin massasta. Elokuvassa kaikki on keskinkertaista. Kun nuorena miehenä elätin itseäni elokuvakriitikkona muutaman vuoden, näitä tuli teatteriin tasaisena virtana. Harmaan massan funktiona lieneekin saada hyvät ja susipaskat tuotokset erottumaan paremmin ja olemaan siksi mielenkiintoisempia.

Django Unchained (2012)

Tarantinon hauskin leffa vaatii toisen katsomiskerran, jotta siitä voisi sanoa mitään kunnollista. Yhden kerran perusteella voisin sanoa, että hauskuuden lisäksi se saattaa olla myös Tarantinon väkivaltaisin elokuva, sitä yhtä Kill Billin jaksoa lukuunottamatta. Lisäksi taustalla on vahva yhteiskunnallinen sanoma.

Alkuaikojen ajallisten kikkailujen jälkeen Tarantino on siirtynyt tekemään kronologisesti kohtalaisen koherentteja kuvia. Muutamaa menneisyysvälähdystä lukuunottamatta Django etenee aika-akselilla sen kummemmin luuppailematta tai hyppimättä. Kuten odottaa saattaa, dialogi on ilmiömäistä, eikä Tarantinolle tyypillistä selityspysähdystä tällä kertaa tapahdu. Ennen kaikkea Oscarin arvoisesti vuorosanoja artikuloiva Christop Waltz saa Tarantinon rikkaan ja monimuotoisen kielen keinumaan runollisuuden rajamailla. Waltzin roolityö jättää muutenkin varjoonsa muunmuassa kaiken muun. Pääosa-Oscar tästä olisi pitänyt antaa, sen verran merkittävässä roolissa herra leffassa on.

 Ei käynyt aika pitkäksi ja kasin läjäytin IMDB:n arvioon. Toisella katsomisella arvosana saattaa vielä nousta. Leffassa on sen verran monia kerroksia juonta ja kuvausta, että yhdellä kertaa ei niitä kaikkia kerkeä miettimään.

Indiana Jones ja Tuomion Temppeli (1984)

Tulipa kehuttua se ensimmäinen Indiana Jones maasta taivaisiin. Nyt on sitten aika sukeltaa syvemmälle, niin taiteellisesti kuin tarinallisestikin. Jossain mielessä Tuomion Temppeli on modernin in medias res-tyylin suunnannäyttäjä. Näyttävä ja vauhdikas aloitusjakso tapahtuu showravintolassa ja siitä seikkailu jatkuu vain hyvin lyhyiden hidastumisien rytmittämänä vauhdikkaasti loppuun saakka. Poissa on kerronnan rytmin dynaamisuus ja selkeä kuvakerronta. Nyt tilalla on toimintakohtauksesta toiseen koomisten gägien tai säikytysjärkytyskohtausten kautta etenevää kohellusta. Sekä tietenkin sekavaa leikkausta, turhia täytekuvia ja tyhjästä ilmestyviä vastustajia.

Leffan tarina on kyllä selkeä ja hyvin kirjoitettu. Hahmot ovat toimivia, joskin huutava kakara ja kirkuva akka aiheuttavat tarpeetonta ääniärsytystä. Indiana Jonesin maailmassa asiat ovat yleensä selkeän mustavalkoisia, eikä hahmojen perimmäistä luonnetta tarvi kovin kauaa arvailla. Deus ex machina jauhaa useammanikin kierroksen yllättäviä avustajia ja ratkaisuja toivottomiin tilanteisiin.

Erikoisefektit ovat jotenkin köpsiä. Matte-maalaukset sun muut näyttävät juuri siltä mitä ovat, mikä nyt ei sinällään ole huono asia. Lopputohinoiden riippusiltakohtaus on ansainnut paikkansa elokuvahistorian ikonisten kuvien joukossa. Nappulana en saanut tätä katsoa, joten nyt vähän aikuisemmalla iällä kauhistelen veristä toimintaa ja karmivia tapahtumia ihmetellen, kuka keksi väsätä tästä materiaalista Lego-versioita. Tuomion Temppeli on sarjan toiseksi huonoin leffa. Vielä heikommin vetää vain neljäs osa. Koen velvollisuudekseni syytää digiefektejä sen huonoudesta ;)

Oblivion (2013)

Tom Cruise kruisailee raunioituneella planeetalla ja kivääri toisessa kädessä huoltaa koneita like a boss. Mutta voiko koneisiin luottaa hmm, tappajarobotteihin? Heikkoja kaikuja Matrixista, Moonista ja Robocopin ED-209:n esittelystä, miksei jopa 6th Daystä. Yläilmoissa miestä odottaa yksityinen penthouse, turvasatama missä taisteluparina tiukka kylmäkatseinen punapää. Käskyt otetaan tottelevaisesti vastaan mystiseltä organisaatiolta joka on pelkkä hymyilevä ääni näköradiossa, hoidetaan sillälailla duunia pois alta eikä kysellä turhia. Kaikki on siististi coolia scifiunelmaa, paitsi että huoltomiehen uniin hiipii toinen nainen mitä ei millään saa mielestä, ja oho kohta se on siinä ihan oikeasti.

Ainekset ihan jees, mitäpä kliseistä, mutta kun jo alkuminuuteilla alkoi maistaa vetelästi käyvän tempon ja kerronnan laimeuden. Oli kuin mulle luettaisiin käsisluonnoksia ja selitettäisiin hetiperään kuin lapselle että mitä just nyt tapahtuu, ja sitten talutettiin kädestä pitäen kohti väsyneitä twistejä. Moinen hölmöys ei haittais yhtään jos juttu vaan ois kiristetty lujemmaksi räminäksi tai jollain tapaa uskaliaampi mieli värittelisi hahmojen kuvia, leikittelisi vähän. Mutta nyt esimerkiksi kummeksutti tää, kun sankari kohtaa sen dreamgirlinsä (Olga Kurylenko), niin onko se enemmän hahmon vai ohjaajan unta ettei mimmille oo tarinassa muuta ohjelmaa kuin hengittää raskaasti kameralle ja tuijottaa kysyvillä, hätääntyneillä ilmeillä cruisailijan puisevaa liidausta about loppuleffan ajan.