Suomi vuonna 1971. Ylen versio oli ns. alkuperäinen, josta on poistettu sukupuolisiveellisyyttä loukkaavia osia. Orionissa olisi pian tarjolla myös ”ohjaajan versio”.
Blogin myötä olen tonkinut digiboksia pohjia myöten. Tällä kertaa haaviin jäi Donnerin ylistetty dokumentti, joka on kaiken hehkutuksensa arvoinen. Se on suomalainen vastine Ruotsin Olen utelias – keltainen -elokuvalle, joka eritteli 1968-hengen vapaamielisiä saavutuksia.
Taustaksi on valittu rakennemuutos, joka heittelee vähävaraisinta maaseudun työväkeä sekä kaupunkeihin että Ruotsiin. Työryhmä kiertää ympäri Suomea kysellen ihmisiltä mm. työoloista, palkoista ja isänmaallisuudesta. Tukholmassakin piipahdetaan. 1990-luvulla alkaneen uusnationalismin edelleen vallitessa dokumentti on hyvä muistutus ajasta ennen kiitospaitoja. Keski-ikäinen Armas Haapalehto esimerkiksi toteaa, että isänmaa on se maa, jossa on hyvä olla, synnyinmaa on eri asia.
Toisena keskeisenä teemana on pohdinta siitä, miksi 68-henki jäi Suomessa niin laimeaksi erityisesti seksuaalimoraalin saralla. Suomalainen elokuvasensuuri oli ruotsalaista huomattavasti ankarampi. Ennakkotarkastus säilyi Suomessa verrattain pitkään osaksi ulkopoliittisista syistä (sitä ei dokumentissa pohdita), mutta se ei kuitenkaan selitä, miksi sitä käytettiin niin pitkään alastomuuden sensurointiin.
Ruotsissa demarit pitivät kaiken aikaa tärkeänä, ettei sitä päästy syyttelemään aikuisten ihmisten yksityiselämään puuttumisesta – ”holhoamisesta”. Erityisesti Palme vastusti videosensuuria, koska ei halunnut vahvan valtion ja sosiaalipolitiikan merkitsevän yksilönvapauden menetystä. Suomalainen hyvinvointivaltio sai näin enemmän kontrollipiirteitä kuin naapurimaan, mikä sitten näkyi Suomen erittäin tiukassa elokuva- ja videosensuurissa. Kontrolliasteiden ero oli valettu jo hyvinvointivaltion rakentamisvaiheessa: Ruotsissa aktiivisen työvoimapolitiikan takana oli ajatus työstä oikeutena. Suomessa työ puolestaan muodostui velvollisuudeksi, jonka laiminlyöjillä ei ollut oikeutta toimeentuloon.
Taustaksi on valittu rakennemuutos, joka heittelee vähävaraisinta maaseudun työväkeä sekä kaupunkeihin että Ruotsiin. Työryhmä kiertää ympäri Suomea kysellen ihmisiltä mm. työoloista, palkoista ja isänmaallisuudesta. Tukholmassakin piipahdetaan. 1990-luvulla alkaneen uusnationalismin edelleen vallitessa dokumentti on hyvä muistutus ajasta ennen kiitospaitoja. Keski-ikäinen Armas Haapalehto esimerkiksi toteaa, että isänmaa on se maa, jossa on hyvä olla, synnyinmaa on eri asia.
Toisena keskeisenä teemana on pohdinta siitä, miksi 68-henki jäi Suomessa niin laimeaksi erityisesti seksuaalimoraalin saralla. Suomalainen elokuvasensuuri oli ruotsalaista huomattavasti ankarampi. Ennakkotarkastus säilyi Suomessa verrattain pitkään osaksi ulkopoliittisista syistä (sitä ei dokumentissa pohdita), mutta se ei kuitenkaan selitä, miksi sitä käytettiin niin pitkään alastomuuden sensurointiin.
Ruotsissa demarit pitivät kaiken aikaa tärkeänä, ettei sitä päästy syyttelemään aikuisten ihmisten yksityiselämään puuttumisesta – ”holhoamisesta”. Erityisesti Palme vastusti videosensuuria, koska ei halunnut vahvan valtion ja sosiaalipolitiikan merkitsevän yksilönvapauden menetystä. Suomalainen hyvinvointivaltio sai näin enemmän kontrollipiirteitä kuin naapurimaan, mikä sitten näkyi Suomen erittäin tiukassa elokuva- ja videosensuurissa. Kontrolliasteiden ero oli valettu jo hyvinvointivaltion rakentamisvaiheessa: Ruotsissa aktiivisen työvoimapolitiikan takana oli ajatus työstä oikeutena. Suomessa työ puolestaan muodostui velvollisuudeksi, jonka laiminlyöjillä ei ollut oikeutta toimeentuloon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti