Elysium (2013)

Dystopinen tulevaisuus ja tiukka luokkajako. Maan mudissa isoveljen saappaan alla arvoton proletariaatti vailla mitään menetettävää, paitsi tietenkin sympaattisuutensa. Taivaalla eliitin lomaparatiisi, Jodie Fosterin ikääntyneet kasvot ja ahnas vallanhalu. Noin. Asiat huonosti, tunnelma kiristyy ja on aika puskea yksilöön vähän voimaa. Loopataan paristi mukavaa matrixmaista mantraa hahmon läpi katsojankin mieleen: "Juuri sinä olet kaikkein merkittävin." Sitten keho rikotaan, science fiction tunkeutuu brutaalisti ihon alle ja macguffin syötetään piiloon Matt Damonin päähän. Game is on.

World War Z (2013)

WWZ lähti käyntiin nopeilla iskuilla hyvää lupaillen. Pöytään lyötiin romanttinen perhe-elämän aamu hollywoodin tyyliin ja pientä vihjettä siitä kuinka isähahmo on vetäytynyt tähän tilanteeseen jostain tosi vaarallisen miehen hommasta ja ihan jotta voi paistaa aamiaista lapsilleen. Vaimokin siinä vähän hymyilee. Parissa minuutissa kerrataan miljoonasti pohjustettu tuttu voileipämainoskuvio, ja sitten pannaan rajulla lyönnillä lämminhenkinen arki hajalle ja syöksytään sisään kaaokseen: zombit tulevat aamuruuhkan tuulilaseista läpi!

Olin jo ihan myyty, vaan eipäs sittenkään. Hahmoissa ei oikeen ollut mitään, ja toistuvasti etäännyin leffan maailmasta kun liian laskelmoivasti vuoroteltiin räminän ja vetelehtimiskohtausten kanssa. Yleistyylissä oli myös jotain häiritsevän vakavaa ja eleetöntä, ja toivoin jo Pittin paikalle Nicholas Cagen sarjakuvamaisia ilmeitä ja käsikseen juntilla tapaa asiaankuuluvia onelinereita.

Mutta kuvallisesti jäi mieleen, miten zombit kuvattiin leffan kielellä jollensakin muurahaismaisesti kuhisevana ryhmä-älyisenä kollektiivina. Tai melkein kuin jonain nestemäisenä aineksena, yhtenä saastuneena lihamerenä mikä ryöppysi eläviä kohti mistä tahansa sai padon rikki.

Gamer (2009)

Median ja todellisuuden sekoittumista on käsitelty aiemmin varsin onnistuneesti useita kertoja (esim. Videodrome). Tappavat reality-showt ja kilpailut ovat myös kirvoittaneet useita leffoja (Juokse tai kuole, Kymmenes uhri, Battle Royale...). Pelien ja todellisuuden sekoitus, pelien väkivaltaisuus ja todellisuuden hämärtyminen ovat jokaviikkoisia puheenaiheita jos nyt ei ihan jokaisessa valtamediassa niin ainakin kaikkitietävän internetin kaikkia mieliä olevilla keskustelupalstoilla.

Gamer yhdistää tämän kaiken. Tulevaisuudessa pelaajat ohjaavat oikeita ihmisiä oikeassa maailmassa. Jotkut ohjattavista hahmoista joutuvat mukaan räiskintäpeliin, taistelemaan henkensä puolesta. Toiset "käyvät töissä" Second Lifeä ja Simsiä muistuttavassa absurdissa todellisuudessa, missä kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa, joskin yleensä tyypit vain tyytyvät näyttämään tissit tai pitämään hassua hattua. Arvatenkin päähenkilö joutuu riehumaan pyssy kädessä.

Gamerin tarina on oikeastaan aika hyvä lajissaan, eikä näyttelijätkään ihan täysin surkeita ole. Viihdyttävyyttä haittaa epilepsiaa aiheuttava valojen välkytys ja (sohvalta kuultuna) pahoinvointia aiheuttava leikkaus ja kameratyö. Jo valmiiksi tehokas ja vauhdikas toiminta ei kaipaisi yhtään lisää viiden framen leikkauksia jostain vilisevästä tai tarkoitushakuisesti kieppuvasta kamerasta. Peleistä haettu estetiikka päähahmoa seuraavine kameroineen ja hud-elementteineen on kyllä paikallaan ja toimivaa. Tosin peleissäkään ei ole näin paljoa satunnaisesti spawnaavia vihollisia ja spatiaalisesti täysin sekavasti kerrottua toimintaa. Välillä leffassa on jopa oivaltavia ja kauniita kuvia, joten ihan kaikkea ei ole sentään pilattu.

Mahtaakohan MTV sukupolvikaan enää tajuta mitä nämä sekavat kuvat heille kertovat (tai välittää)?

Väkivallan vihollinen 3 (1985)

Kasaritoiminta on parhaimmillaan parhautta, mutta huonoimmillaan armotonta roskaa. Ensimmäinen Väkkis oli muistaakseni lähempänä ensimmäistä, kolmas toista.

Juonihan nyt on se perus, kyttä on mätä ja anti-irokeesijengi otsamaalauksineen terrorisoi pitäjää. Eihän siinä muu auta kuin arkkitehdin ostaa järein mahdollinen pistooli ja pistää tuulemaan. Oikeasti tämä on toimintaan ja varmasti osittain tahalliseen kämppiin verhottua yhteiskuntakommentaaria.

Alkupuolella homma pysyy ihan kohtalaisesti hanskassa, joskaan hemmetin köpöiltä kasaripusupätkiltä sun muilta ei voida välttyä. Lopputaistelu on kasa irrallisia, huonosti yhteen leikattuja kohtauksia. Tällä kertaa edes minä en viitsi valittaa nykyleffojen tahdista ja vanhojen aikojen hyvyydestä. Tahdistus vain on ihan hanurista.

Kiitos porukat, kun en saanut katsoa näitä rainoja tuoreeltaan. Ei siksi, että ne olisivat olleet väkivaltaisuudessaan vaarallisia nuoren miehen henkiselle kehitykselle, vaan siksi, että ne olisivat huonoudellaan vaikuttaneet elokuvantajuuni. Kun on nähnyt vain seitsemän elokuvaa, ei välttämättä erota laatua laardista.

The Last Stand (2013)

Arnold hoki aina palaavansa takaisin ja siinähän äijä taas on vuosien jälkeen on liikkumassa kuvissa, vaikka liikkuukin hitaammin ja käy mieluusti istumaan.

Eipä mitään, paluunäytös oli yllättävänkin viihdyttävä actionhurvittelu ilman turhaa prameilua: tosipaha rikollinen pääsee haneen ja sillä on niin nopea auto ettei sitä voi saada kukaan kiinni - ei ainakaan neuvottomana hikoileva FBI tai mitkään nuoret klopit jotka ei osaa edes pitää asetta kädessä. Ainoana esteenä täydelle pirun irtipääsemiselle seisoo viimeisellä rajalla mitätön pikkukaupunki, mutta vähänpä konnat tietävät millainen has-been siellä jo paraikaa jakelee apulaisseriffin lätkiä instantille nostoväelle.

Jos nyt jaksais purnata, niin kelmiosasto oli harmillisen väritöntä ja munatonta sakkia. Toisaalta hyvispuolella Arnoldin riveissä sätki vahvana riitasointuna Johnny Knoxville, karvalakissaan ilveilevänä lurppanaamana kuin Mad Max 2 :n universumissa dipattu kummallinen Uuno Turhapuro -hahmo.

Rakastunut Shakespeare (1998)

No tuliko tässä nyt vastaan leffa, josta ei löydä mitään valitettavaa... Rakastunut Shakespeare on kerrassaan kunnolla tehty historiallinen romanttinen ...komedia(?) Aikanaan elokuva keräsi jopa 7 Oscaria ja päälle vielä 6 ehdokkuutta. Taisi olla huono elokuvavuosi, ei tämä nyt sentään niin hyvä ollut. Mutta kyllä kaikki osa-alueet ovat kohdallaan.

Muistan, kuinka nuorena elokuva-arvostelijana ihastelin Gwyneth Paltrown *krhm* roolisuorituksia. Nyt tuntuu, että noiden suoritusten paljastaminen ei oikein sovi kokonaisuuteen. Mutta en valita. Joseph Fiennesin esittämä Shakespeare on sopivan naisellinen pussailemaan viiksekkääksi naamioitunutta Paltrowta. Muutenkin elokuva vilisee brittiläisistä komediasarjoista tuttuja kasvoja, mikä antaa elokuvalle passelin koomisen pohjavireen. Judi Denchin suorasukainen kungingatarrooli lienee kaikkien aikojen lyhin Oscarin arvoinen suoritus.

Lavastus ja puvustus ovat taattua laatua. Tarinan käsikirjoitus on oivaltavan Shakespearelainen. Kuvaus ja valaistus on nättiä. Kuten myös Paltrow.

Kristallikallon valtakunta (2008)

Jos olisi kellari, menisin sinne valittamaan. Mutta kun ei ole niin avaudun täällä. Ehkä minut jonain päivänä huolitaan paikallislehden kitiseväksi kriitikoksi, jolla ei ole mitään hyvää sanottavaa vuoden 1964 jälkeen tehdyistä leffoista.

Hyvää:
- Indiana Jones
- Seikkailu
- Huumori

Huonoa:
- Liikaa vauhtia
- Liikaa virtuaalilavasteita ja -tapahtumia
- Liikaa pitkitettyjä toimintakohtauksia
- Liikaa efektimahdollisuuksia ja niitä myös käytetään
- Liikaa kokoa tapahtumissa
- Liikaa valotusta, kaikki hohtaa ja taivas on palanut puhki. Varmaan horisonttikin on vinossa ja rajaisin myös toisin.