Mandingo (1975)

1970-luvun marxilaisessa tulkinnassa fasismi oli kapitalismin looginen päätepiste, jossa suuryritykset löivät kättä kansallissosialistien kanssa murskatakseen työväenliikkeen. Tuon prosessin tuotteet, natsit, olivat freudomarxilaisille niin ”vieraantuneita”, että jäljellä oli enää sukurutsausta ja homostelua (ennen kaikkea Viscontin Kadotetut ja Bertoluccin Fasisti sekä 1900.)
Tämä tuli mieleen puuvillaplantaasien sukurutsaista ja pervertoitunutta rappiosyöksyä katsoessa. Mandingossa todettiin, että viriiliys ja kauneus löytyvät kahleista, mutta ei kauaa – vähän kuin se työväenluokka eurooppalaisissa elokuvissa.
Kommentoin samalla Django Unchainedia, johon on ammennettu urakalla Mandigosta. Se mistä erityisesti pidin oli Waltzin ranskalaishahmo. (Ranskalaisintellektuellien omakuvassa on ymmärtääkseni aivan oikeasti jossain syvällä käsitys, että ranskalaiset eivät ole rasisteja, ja että ranskalaissiirtolaisetkin ovat tuon suuren junttilan ainoita hyviksiä.) Kun tuollaisen hahmon, jolle rasismi on täysin käsittämätön käsite, asettaa keskelle syvää etelää, ovat kohtaamiset plantaaseilla herkullisia, koska ne asettavat koko toiminnan päätä pudistelevan humoristiseen tasoon. Lisäksi Django vääntää veistä teekutsuliikelibertaarien haavassa painottamalla koko ajan orjuutta osana Yhdysvaltojen ”omaisuus” -pakkomiellettä. Näin Django tulee sanoneeksi, että omaisuus on aina valta/määrittely -kysymys.