World War Z (2013)

WWZ lähti käyntiin nopeilla iskuilla hyvää lupaillen. Pöytään lyötiin romanttinen perhe-elämän aamu hollywoodin tyyliin ja pientä vihjettä siitä kuinka isähahmo on vetäytynyt tähän tilanteeseen jostain tosi vaarallisen miehen hommasta ja ihan jotta voi paistaa aamiaista lapsilleen. Vaimokin siinä vähän hymyilee. Parissa minuutissa kerrataan miljoonasti pohjustettu tuttu voileipämainoskuvio, ja sitten pannaan rajulla lyönnillä lämminhenkinen arki hajalle ja syöksytään sisään kaaokseen: zombit tulevat aamuruuhkan tuulilaseista läpi!

Olin jo ihan myyty, vaan eipäs sittenkään. Hahmoissa ei oikeen ollut mitään, ja toistuvasti etäännyin leffan maailmasta kun liian laskelmoivasti vuoroteltiin räminän ja vetelehtimiskohtausten kanssa. Yleistyylissä oli myös jotain häiritsevän vakavaa ja eleetöntä, ja toivoin jo Pittin paikalle Nicholas Cagen sarjakuvamaisia ilmeitä ja käsikseen juntilla tapaa asiaankuuluvia onelinereita.

Mutta kuvallisesti jäi mieleen, miten zombit kuvattiin leffan kielellä jollensakin muurahaismaisesti kuhisevana ryhmä-älyisenä kollektiivina. Tai melkein kuin jonain nestemäisenä aineksena, yhtenä saastuneena lihamerenä mikä ryöppysi eläviä kohti mistä tahansa sai padon rikki.