Tarantinon hauskin leffa vaatii toisen katsomiskerran, jotta siitä voisi sanoa mitään kunnollista. Yhden kerran perusteella voisin sanoa, että hauskuuden lisäksi se saattaa olla myös Tarantinon väkivaltaisin elokuva, sitä yhtä Kill Billin jaksoa lukuunottamatta. Lisäksi taustalla on vahva yhteiskunnallinen sanoma.
Alkuaikojen ajallisten kikkailujen jälkeen Tarantino on siirtynyt tekemään kronologisesti kohtalaisen koherentteja kuvia. Muutamaa menneisyysvälähdystä lukuunottamatta Django etenee aika-akselilla sen kummemmin luuppailematta tai hyppimättä. Kuten odottaa saattaa, dialogi on ilmiömäistä, eikä Tarantinolle tyypillistä selityspysähdystä tällä kertaa tapahdu. Ennen kaikkea Oscarin arvoisesti vuorosanoja artikuloiva Christop Waltz saa Tarantinon rikkaan ja monimuotoisen kielen keinumaan runollisuuden rajamailla. Waltzin roolityö jättää muutenkin varjoonsa muunmuassa kaiken muun. Pääosa-Oscar tästä olisi pitänyt antaa, sen verran merkittävässä roolissa herra leffassa on.
Ei käynyt aika pitkäksi ja kasin läjäytin IMDB:n arvioon. Toisella katsomisella arvosana saattaa vielä nousta. Leffassa on sen verran monia kerroksia juonta ja kuvausta, että yhdellä kertaa ei niitä kaikkia kerkeä miettimään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti