Vähän kunnioitusta (2010)

Kehitysvammaisen naisen ja tavan tallaajan romanssista kertova elokuva näyttää ja kuulostaa harrastelijakamalta. Tai siis nykyään varmaan pitäisi puhua indie-tuotokselta. Ilman huomiotaherättävää - ja yhteiskunnallisesti tärkeää - aihetta kukaan ei olisi nähnyt tätä. Puolet elokuvan näyttelijöistä ovat kehitysvammaisia, mikä näkyy aitona ja luonnollisena presenssinä. Muutamat ammattinäyttelijät hoitavat hommansa ihan ookoo.  Merkittävät vuorosanat ovat liian useini armottoman huonosti ja teennäisesti kirjoitettuja.  Suomen kovin punkbändi nyt ja aina, Pertti Kurikan nimipäivät, soittaa keikalla leffan nimibiisin ja basisti Sami Helle myös näyttelee. Oman kylän poika sai tästä Jussi-ehdokkuuden, entinen hoitotäti lähettää onnitteluterveiset Askolle.

Kadonneen aarteen metsästäjät (1981)

Olen nähnyt ensimmäisen Indiana Jonesin  varmasti puolen tusinaa kertaa. Hissuksiin alan jo muistaa, mitä elokuvassa tapahtuu. George Lucasin kirjoittamissa elokuvissa on joku juttu, miksi ne eivät kokonaisuuksina jää päähäni, yksittäiset kohtaukset kylläkin. Indyn innottamana kävin jälleen kerran myös tutkimassa herra Lucasin cv:tä imdb:ssä ja yllätyin uudestaan siitä, että eihän herra ole ohjannut kuin kolme hyvää pitkää leffaa ja lisäksi ne uudet Star Warsit. Tuottaja/käsikirjoittajana hän sentään on paikkansa elokuvataiteen temppelissä ansainnut.

Mutta hemmetti sentään, eka Indyhän on elokuvana loistava. Siinä on karismaattinen päähahmo ja monia tunnistettavia sivuhahmoja. Uusi sankari esitellään vauhdikkaassa ja hauskassa intro-osassa, minkä jälkeen sankari lähetetään matkaan selkeälle, koko elokuvan mittaiselle tehtävälle. Kaikista tietää heti, kuka on hyvä ja kuka paha, kuten myös sen että loppu tulee olemaan suloinen. Tavallaan siis tylsää, mutta jotenkin mukavan helppoa.

Käsikirjoituksen laatu on mahtava. Pitkin elokuvaa katsojalle asetetaan koukkuja, annetaan lupauksia. Nämä lupaukset muistetaan myös lunastaa tarinan edetessä. Oi sitä oivalluksen tunnetta, kun Indy joutuu toisen kerran vastakkain käärmeiden kanssa, tai kun naissankaritar heittäytyy toistamiseen juomiskisan vietäväksi. Välittömästi sitä vain tietää, mitä tulee tapahtumaan, koska ajatuksen istutus on onnistunut. Toimintakohtausten venytys menee välillä liian pitkälle, mutta silti ei päästä lähellekään sen neljännen leffan puuduttavia takaa-ajoja ja ties mitä. Verta ja väkivaltaa on yllättävän paljon.

Mitä kuvaukseen tulee, indyssä on sitä oikean elokuvan tyyliä, josta vanha kellarissa valittaa. Jokaisella kuvalla tuntuu olevan merkitys. Turhia leikkauksia ei ole. Yleensä katsoja johdatellaan uuteen kohtaukseen lyhyellä yleiskuvalla tai pannauksella, joka päättyy varsinaiseen toimijaan. Rytmityksellä johdatellaan katsojaa helppoon lähestyttävyyteen. Puhumattakaan dynamiikasta! Kiihkeän toimintakohtauksen jälkeen seuraa leppoisa jännityksen laukaisu, mistä lähdetään jälleen rakentamaan kohti uutta toimintaa. Intensiivisyyden käyrä aaltoilee oikeaoppisesti nousevaa trendiä noudattaen. Ja mikä kameran liike. Varmasti osittain teknistenkin rajoitteiden vuoksi liikkeet ovat rauhallisia ja korvaavat usein leikkauksia. Monet kuvista ovat kymmenien sekuntien mittaisia ja koko ajan tapahtuu jotain kiinnostavaa.

1981 ei juuri digiefektejä nähty. Siitä huolimatta (ainakin DVD-version) loppukohtauksen henkimaailma on vakuuttavan näköistä jälkeä. Esitän nyt hypoteesin: koska tuohon aikaan erikoisefektien tekeminen oli hankalaa ja lopputulos yleensä vähintään tökerön näköistä, ei niille annettu elokuvissa kovin paljoa aikaa ja näkyvyyttä. Tämä jätti enemmän tilaa mielikuvitukselle ja antoi aikaa tarinan kehittelylle. Aina vain enemmän ottaa päähän kun sekä Spielberg, Cameron että jopa Scorsese ovat joutuneet uusien mahdollisuuksien pauloihin pilaten monet hienojen elokuviensa kohtauksista ylenmääräisellä vuoristorata-ajelulla, korvaten kuvauksen kuvittelulla.

Klute (1971)

Pre-Heaven's Gate ajan ”erilainen” hollywoodtrilleri.
Olihan tämä "tunnelmallinen", mutta vähän väsynyt. 1970-luvun vainoharhagenressä huvittaa nykysilmin salakuuntelun kauhistelu, kun Google ja Facebook tietää jokaisesta jo enemmän kuin Stasi sai tietää kenestäkään.

21 Jump Street (2012)

Ei mikään Tropic Thunder tai edes Superbad tämä komedia, mutta koulutraumojen ollen sen verran universaaleja tämäkin nauratti.

Aurinkotuuli (1980)

Painovoimatutkija Erik Rankamaa syväjäädytetään vuonna 1970 ja herätetään millenniumin aikoihin jälleen henkiin, jotta häneltä voidaan kysyä ”miltä maailma sinusta näyttää”. Elokuva on tunnettu erityisesti värien käytöstä, Stalkerhan tästä tulee mieleen.
Aurinkotuuli voidaan liittää ainakin kolmeen suomalaisen elokuvan kontekstiin:
1. harvalukuiseen kotimaiseen scifiin (Ruusujen aika, Lipton Cockton)
2. 1970- ja 1980-luvun vaihteen kunnianhimoisiin ”taide-elokuviin” (Pedon merkki, Tulipää)
3. vielä harvalukuisempiin ekokatastrofielokuviin (Jäniksen vuosi, ja jälleen Lipton Cockton)

Keskityn toiseen ja kolmanteen. Rankamaa herätetään happosateiden ja plutoniumsaasteiden maailmaan, jossa linnut ja ihmiset kuolevat ja puut on vietävä sisälle ”koska kohta sataa”. Olosuhteet kerrotaan erittäin viitteellisesti, millä alleviivataan sitä, ettei Rankamaalle oikein selviä, miksi hänet on herätetty. Kaikki eivät myöskään katso syväjäädytetyn herättämistä hyvällä, sillä resurssit ovat tiedeinstituutissa tiukilla. Kaiken yllä leijuu toivottomuuden tunne. Kasvun mahdollisuuksien lopputtua ihmiset eivät ole keksineet sisältöä elämään, juomista ja tanssia lukuun ottamatta – maailmanlopun baari siis.
Tätä vaivaa vähän sama kuin Tulipäätä, alku toimii ja odotukset kasvavat, mutta kokonaisuus on silti vähän pettymys, vaikka viimeinen kohtaus onkin upea.

Die Hard: Koston Enkeli (1995)

Ensimmäiset pari Die Hardia ovat toimintaelokuvien ehdottomia klassikoita. Eikä tämä kolmaskaan ihan paska ole. Väliäkö tuolla, jos Bruce ottaa damagea sen verran, että tavan tallaaja olisi kuollut noin 74 kertaa. Pääasia, että vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää.

Willisin roolihahmo John McClane on varsin hyvä ilmaisemaan itseään paitsi aseellis-fyysisesti, myös verbaalisesti. Kun ikikrapulaiselle ex-poliisille annetaan kaveriksi kaikkien aikojen sanaseppo, Samuel L. Jackson, ulottuu letkeän ylitsevuotavainen toiminta myös dialogin puolelle. Hillitöntä. Jeremy Irons täydentää mojovan pääosakaartin. Eikä toki sovi unohtaa Tony Halmeen vakuuttavaa noin viiden sanan puheroolia.

Toimintakohtaukset ovat huippuluokkaa. Elokuva tehtiin kuitenkin aikana, jolloin kaikkea ei vielä voitu pilata digitaalisella virtuaaliroskalla. Siksi leffassa on jotenkin mukavan aito meininki. Muutamat kompositioefektit erottuvat selkeästi epätasaisen värimäärittelyn takia.

Kyllä tämän nyt jaksoi ehkä viidennenkin kerran katsoa. Krapulassa.

Sykt lykkelig (2010)

(Sairaan onnellinen)

Talvisia maisemia, naapurirakkautta sekä mykistäviä hetkiä epäkorrektin ja äkkiväärän huumorin parissa.

McCabe & Mrs. Miller (1971)

Koin Teemayllätyksen surffaillessani tyhjäpäisenä kanavia eräänä julmimman kuukauden perjantaina. Kymmenen kanavaa sanoinkuvaamatonta roskaa, ja sitten joukosta kohoaa 1970-luvun lännenelokuvan kukinto, kaunis kuin tuhatkauno (Lucky Lukensa lukeneet tietävät). Seuraavaksi koin IMDB-yllätyksen, kun olinkin jo arvioinut elokuvan peräti kahdeksan tähden arvoiseksi. Ei mitään muistikuvia, paitsi koko ajan takaraivossa tuntuva outo, epämääräisen tuttuuden kutka.

Robert Altmania pidetään ilmeisesti yleisesti yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä elokuvaohjaajista (ainakin top 100 kamaa varmasti). Itse olen jotenkin onnistunut suurelta osin missaamaan herran tuotannon keskeisiltä osin. Uran keskivaiheen länkkäri antaa kuitenkin hyvän käsityksen siitä, mistä olen jäänyt paitsi. Paitsi tietenkin tästä elokuvasta - kahdesti.

Elokuvan tarina poikkeaa kohtalaisen paljon aikalaisistaan ja aiemmistaan. Keskiössä ei ole pyssysankarit, eivät inkkarit eivätkä länkkärit. Tapahtumat sijoittuvat jonnekin Kalliovuorten Talvivaaraan, eli pieneen kaivosyhteisöön keskellä ei mitään. Warren Beattyn oivasti tulkitsema keikarimainen kolli pukkaa pystyyn hotellin ja hoitolan. Myöhemmin hän saa kumppanikseen alan ammattilaisen, jätkämäisen kätkän, tilikirjataitoisen ilotytön suoraan Seattlesta (Julie Christie). Liiketoiminta alkaa kukoistaa ja palvelutalosta muodostuu elämän keidas keskelle räntäistä maata. Tämähän tietenkin kiinnostaa sitten kaiken maailman voimasijoittajia, jotka sijoitusten tai voiman voimalla pyrkivät omimaan kylpyätoimen konserniinsa. Lopussa saattaa joku kuolla.

Erityiseksi elokuvan tekee taiteellinen kuvaus, missä mainarit on sijoitettu sinne missä he oikeasti olivat - keskelle luontoa. Keltaiset lehdet kastelevan tihkusateen hyytävyyden voi tuntea ihollaan ja puoliksi jäätyneen lammen tummuus riippusillan alla tuo mieleen lapsuuden talvet Oulun patosillan läheisyydessä. Tällaista ei oltu länkkärissä aiemmin nähty, mutta muuten kuvaus täydentää mainiosti käsitystäni 1970-luvun vaihteen elokuvauksen murroksesta.

Toinen merkittävä tekijä on Leonard Cohenin musiikin käyttö tietyissä kohtauksissa. Samaa fiilistä löytyy Peckinpahin Pat Garret & Billy The Kidistä (Knockin' on Heaven's Door) ja Miehuuskokeesta (Mrs. Robinson, Sound of Silence).

Lahja (1997)

Lapsettomuudesta kärsivä keski-ikäinen nainen laittaa pikkukylän miehet sekaisin. Yle julkaisi Matti Ijäksen rakkaus-trilogian viimesyksynä dvd:lle. Virallisesti tämä on kai tv-elokuva, mutta sisällytän sen härskisti listalleni. 
Lahjassa ihmiset jälleen ”ijäsmäisesti” kärsivät kommunikaatiovaikeuksista. Miehet ovat kadottaneet kykynsä puhua naisille jne. Tätä ongelmaa korostetaan järjettömillä repliikeillä, joita heittelee kehystarinan teinipoika, ja joka lopulta ehkä kykeneekin kommunikoimaan naisen kanssa parhaiten.
Trilogian paras pätkä, jota seurasikin heti seuraavana vuonna erityisen vahva Sokkotanssi.

Cloud Atlas (2012)

Elokuva alkoi aikamoisena sillisalaattina, tai oisko parempi metafora tässä pilvisalaatti: joku pilvien muodostumisen seuraaminen mistä katsoja yrittää hahmottaa tunnistettavaa kuviota. Kankaalle tykitetään useita hahmoja ja vaihtuvia mestoja, samoja muutamia näyttelijöitä vahvasti maskattuna eri rooleissa ja vaikuttamassa eri aikakausissa vaikka missään ei näy aikakonetta.

Jonkin aikaa pähkäiltyäni että mitä hulluutta tämä taas on, alkoi hommasta vähän saada otetta. Temaattisesti kaikissa sirpaleisissa stooreissa käsiteltiin samantyyppisiä kuvioita:
totuutta, valtaa, oikeudenmukaisuutta, uskomista johonkin ja rohkeutta tottelemattomuuteen väärämielisen ylivallan edessä. Jotain sinnepäin, että miten tunnistaa seisovansa hyvien puolella, ja kenen vuoksi ja minkä puolesta sitten pysyä sortumatta.

Hahmojen runsaan määrän vuoksi ne jäi mulle ohuiksi, melkein pelkiksi vaihtuviksi kasvoiksi, mutta varmaan tarkoituskin oli painottaa nimenomaan tekoja mitkä toistuu läpi historian samanlaisina, vaikka tekijät ajatteleekin olevansa ainutlaatuisia yksilöitä. Sanoma ei ihan niin kumouksellisesti vaikuttanut, että koko setti juonineen ois noussut korkeammalle sinällään hauskasta maskeerausshowsta ja ammuskelusta. Mutta kyyyllä tää siis viihdyttävä oli.

Happy End (2011)

Ruotsalaista lähiödraamaa missä kamera ei paljon liikkunut kuvissa, seurasi vain rauhallisesti toljottaen eri elämissä riutuvien tyyppien ongelmanratkaisua. Vaiko ratkaisemattomuutta: kaikille tais olla yhteistä että jotain on suht pahasti pielessä, mutta sitä ei uskalleta lähteä selvittämään, eikä pyytämään keltään apua. Kukin vain parhaansa mukaan koetti hälventää tilanteensa kestämättömyyyttä valheilla ja poissulkemisilla, että eihän tässä nyt oikeastaan niin pahasti mene vaikka vähän turpaan tuleekin, ehkä tässä joku muutos vielä tapahtuu. Sanomatta kai selvää että loppua kohden ajaudutaan kohti jonkinlaista mitan täyttymistä.

Kuvista vielä sen verran, että vaikken itse tajunnut syvempää merkitystä, niin ihan kivalta näytti välistä tarjoillut monokromaattiset rohkeasti kylmä-/lämminsävytetyt, sekä myöskin vastaväritetyt kohtaukset, kun valtaosa kuvista oli hyvinkin harmaata, vaaleaa taitettua sävystöä, niin kuin lähiömeininkiin sopiikin.

Sinivalkoinen valhe (2012)

Vähän porua, vähän villoja. Väsynyt dopingdokumentti, jossa ihmetellään miksi Mieto tai Matikainen ei tunnusta kameran edessä käyttäneensä dopingia – miksi ihmeessä he niin tekisivät? Mitään uutta ei ole tarjota, joten tullaan siihen kuluneeseen johtopäätökseen, että raha ja status saavat urheilijat käyttämään dopingia. Vai niin, yllättikö tämä nyt sen kuuluisan miedonkin?

Looper (2012)

Aikamatkustuksen problematiikan ympärille kasattu toiminnallinen trilleri. Tieteellisessä mielessä tämä on kyllä vähintäänkin reikäinen kuin sveitsinjuusto, mutta taiteellisesti tästä löytyy yllättäen jopa ansioita.

Pitääpä nyt taas aloittaa piippauksella. Hieman ottaa hermoon nuo trendikkäät valonlähteistä sikiävät siniset poikkiviivat. Digitaaliajan linssivälkettä ovat ne, mutta onko niitä pakko vielä erityisesti korostaa ja efekteillä tuottaa lisää?

Mutta sitten jotain hyvääkin. Tämähän mokoma viihdytti ja oli oikein mukava katsoa. Ilmeisesti nykyään osataan tehdä myös ihan hyviäkin toimintaelokuvia, eikä Filmtownissa käyminen olekaan aivan joka kerta täysin turhaa. Leffan tahti on mukavan dynaaminen, antaen myös meille geriatrikoille riittävästi aikaa sisäistää tapahtumia. Vauhtia piisaa silloin kun sille on tarvetta.

Näyttelijät hoitavat hommansa. Brucella alkaa olla jo kokemusta aikamatkailusta, eikä Kolmas Kivi Auringosta -nörtti Joseph ainakaan laske tasoa. Emilyn muistan aiemmin lähinnä jostain ylinäytellyistä sivurooleista, mutta nyt kyllä neitirouva posauttaa roolisuorituksellaan itsensä tolokun näyttelijöiden kastiin.

Vicky Christina Barcelona (2008)

Tekeekö New York ohjaajista jotenkin neuroottisia, vai miksi varsinkin Woody Allen aiheuttaa oireilua? Vicky Christina Barcelona kyllä pärjää herran leffoista miltei parhaiten, vaikka on aiheeltaan eniten tavanomainen. En tosin ole onnistunut Alleneita katsomaan kuin jonkun kymmenkunta. Jälleen siis näitä "kuuluisi tykätä, mutta onko pakko jos oksettaa?"

VCB on varsinainen neliö- tai kuutiodraama. Oikeastaan elokuva on vapaamielisten suhteiden ylistyslaulu. Naimishommat onnistuvat, mutta naimahommat eivät. Mukaan on kajautettu iso kasa ihmissuhteiden stereotyyppejä kajahtaneesta exästä seikkailunhaluiseen blondiin ja monivapaamieliseen taiteilijaan.

Pääosanelikko on hyvä, Bardiem ja Cruz jopa erinomaisia. Onneksi Allen loistaa kameran oikealla puolen, eikä pääse näin pilaamaan toimivaa kemiaa. Se mies ei ole koskaan osannut näytellä. Kuvaus on mainiota, eikä intiimejä kohtauksiakaan pilata liialla paljaalla pinnalla. Mielikuvitus on kuitenkin myös elokuvakatsojan tehokkain työkalu.

King of Comedy (1983)

Jostain syystä Robert De Niro kaikesta loistavuudestaan huolimatta onnistuu vakuuttamaan minut hyvin harvoin. Samoin Scorsese. Ja kun Scorsese ohjaa De Niroa, mennään fiiliksellä, että "tästä pitää tykätä, mutta ei nyt vaan oikein iske". Ilmiö korostuu varsinkin Scorsesen alkupään tuotannossa.

King of Comedyn tarina on hieno, joskin lopussa kakku vähän lätsähtää. Mutta kyllä reilusti suljettu ja selkeä lopetus sopii tähän tragikoomiseen pakkomielletarinaan paremmin kuin avoin tai surkea loppu.

Vanhan koulukunnan koomikko Jerry Lewis pärjää hienosti metodimestari De Niron vastapallona. Tarjolla on myös muutamia surrealistisen vaikuttavia kuvia.

Murder on the Orient Express (1974)

Tv-sarjana Poirotteja on tullut katseltua aina välillä ja ihan viihdyttäviähän ne ovat. Kyseinen elokuva tuli vastaan äskettäin ja kun siinä oli sen verran mielenkiintoiset näyttelijät niin piti ottaa katsottavaksi. On Sean Connery, Anthony Perkins, Vanessa Redgrave, Ingrid Bergman ja useita muita. 

Poirotina Albert Finney ei vaan vakuuta. On liikaa huumoria ja ylinäyttelemistä. Muutkaan näyttelijät eivät nyt niinkään loista, Bergman saanut kuitenkin Oscarin suorituksestaan. Tarinasta nyt ei mitään sen kummempaa, perustuu Agatha Christien kirjaan ja olisi siitä voinut enemmänkin saada irti. Ei mikään must see leffa.