Mauvais Sang (1986)

(The Night is Young)

Pitikös tänne kirjata jokainen nähty elokuva, no excuses? No, kirjaan toistaiseksi, vaikka huomasin juuri sangen pulmalliseksi sen kun jostain ei ole mitään sanottavaa.

Mauvais Sangin pariisilaiskiemurat vyöryivät ihan filmiltä Artovan mainiossa pikkukinossa, missä alustuspuhekin oli lupaillut vähän että nyt lyödään sitten syvälle, olkaahan valmiina... mutta! Sen jälkeen kun alaikäinen Julie Delpy oli osoittautunut pelkäksi sivurooliksi (kuinka pöyristyttävää) ja heivattu ulos kuvasta, mua ei liikuttanut oikeen mikään mitä tuleman piti. Yks tai kaks kohtausta vähän herätteli mut muuten mietin taas vaihteeks että mikä tässä on niin suurta etten näe sitä.

La Ardilla Roja (1993)

(Punainen orava)

Tyhjyys, synkkä ilta ja synkkä mies sillankaiteella jättämässä elämää. Tällaiseen avauskuvioon ja kaiteen läpi pudotukseen moottoripyöräilee pian tyttö, joka menettää iskussa kaiken muistinsa.

Kuka hän on, mistä tuli? kysellään ruudussa ja ruudun ulkopuolella, mutta sulavasti sanaileva, jo äskeiset itsemurha-aikeensa unohtanut 'Jota' ei jäädy kiperissä kysymyksissä. Häiskä sepittää mimmille yhteisen historian lennossa: Punaisen Oravan leirintäalueellehan tässä oltiin menossa, oon rokkari ja tein susta kerran biisinkin.

Tuohon tapaan saatellaan kaksi päähenkilöä näyttämölle ensimmäisten sekuntien aikana. Seuraa aurinkoista kieroutunutta unelmaa, ja mukaan silloin tällöin roiskahtelevia pahaenteisen tummia sävyjä.

Erikoinen leffa. Hauskasti ja varoittamatta vaihtui kerronnan tavat, mikä tosin pudotti meitsin pari kertaa kyydistä kun oon tottunut niin paljon yksinkertaisempaan ralliin.

Perkele - kuvia Suomesta (1971)

Suomi vuonna 1971. Ylen versio oli ns. alkuperäinen, josta on poistettu sukupuolisiveellisyyttä loukkaavia osia. Orionissa olisi pian tarjolla myös ”ohjaajan versio”.

Blogin myötä olen tonkinut digiboksia pohjia myöten. Tällä kertaa haaviin jäi Donnerin ylistetty dokumentti, joka on kaiken hehkutuksensa arvoinen. Se on suomalainen vastine Ruotsin Olen utelias – keltainen -elokuvalle, joka eritteli 1968-hengen vapaamielisiä saavutuksia.

Taustaksi on valittu rakennemuutos, joka heittelee vähävaraisinta maaseudun työväkeä sekä kaupunkeihin että Ruotsiin. Työryhmä kiertää ympäri Suomea kysellen ihmisiltä mm. työoloista, palkoista ja isänmaallisuudesta. Tukholmassakin piipahdetaan. 1990-luvulla alkaneen uusnationalismin edelleen vallitessa dokumentti on hyvä muistutus ajasta ennen kiitospaitoja. Keski-ikäinen Armas Haapalehto esimerkiksi toteaa, että isänmaa on se maa, jossa on hyvä olla, synnyinmaa on eri asia.

Toisena keskeisenä teemana on pohdinta siitä, miksi 68-henki jäi Suomessa niin laimeaksi erityisesti seksuaalimoraalin saralla. Suomalainen elokuvasensuuri oli ruotsalaista huomattavasti ankarampi. Ennakkotarkastus säilyi Suomessa verrattain pitkään osaksi ulkopoliittisista syistä (sitä ei dokumentissa pohdita), mutta se ei kuitenkaan selitä, miksi sitä käytettiin niin pitkään alastomuuden sensurointiin.

Ruotsissa demarit pitivät kaiken aikaa tärkeänä, ettei sitä päästy syyttelemään aikuisten ihmisten yksityiselämään puuttumisesta – ”holhoamisesta”. Erityisesti Palme vastusti videosensuuria, koska ei halunnut vahvan valtion ja sosiaalipolitiikan merkitsevän yksilönvapauden menetystä. Suomalainen hyvinvointivaltio sai näin enemmän kontrollipiirteitä kuin naapurimaan, mikä sitten näkyi Suomen erittäin tiukassa elokuva- ja videosensuurissa. Kontrolliasteiden ero oli valettu jo hyvinvointivaltion rakentamisvaiheessa: Ruotsissa aktiivisen työ­voimapolitiikan takana oli aja­tus työstä oikeutena. Suomessa työ puolestaan muodostui velvollisuu­deksi, jonka laiminlyöjillä ei ollut oikeutta toimeentuloon.

Gulliverin Retket (1939)

Katselin tämän ensimmäisen ei-Disneyn kokoilta-animaation vähän vasemmalla silmällä. Gulliverin animointi on tehty rotoskooppitekniikalla, joten liikehdintä on hyvin realistista. Lilliputtien animointi sen sijaan on toteutettu sillä vanhojen aikojen käsin piirretyllä notkealla ja lennokkaalla viivalla, jota ei voi kuin rakastaa.  En ole uusia digianimaatioita (tai muitakaan) viime aikoina katsellut, joten en tiedä, ollaanko 3D animoinnissa päästy vielä lähellekään vanhojen hyvien aikojen käsinpiirretyn animaation eloisuutta. Veikkaan, että digimaailma on edelleen aika drastisen plastinen. Oscar-ehdokkuuksien arvoinen musiikki soi läpi koko leffan.

Elokuvan tahdistus on kyllä hassu. Reilun tunnin kestosta Gulliver nukkuu rannalla suunnilleen puolet. Tuo alkupuoli seurataan lilliputtien eloisaa, mutta turhanpäiväistä puuhastelua. Monia asioita pitkitetään hyvinkin paljon (olisiko tämä nyt se slowburn-efekti), joten tällainen minimalisti Kaurismäkien maasta meinaa jo kyllästyä. Lisäksi Gulliver retkeilee vain lilliputtilassa, kun alkuperäisessä kirjassa tavataan myös jättiläisiä, heppoja ja Laputan lentävä linna (jolla nimellä tehty animaatio ei taida kuulua sarjaan?). Eipä tämän alkuperältään poliittisen satiirin lapsille suunnatun version katsojat olisi ehkä kaikkia reissuja jaksaneet katsoakaan.

My Fair Lady (1964)

My Fair Lady oli varmaan ensimmäisiä musikaalielokuvakokemuksiani joitain (10-20) vuotta sitten. Toki olin nähnyt Disneyn laulupiirrettyjä ja jotain muuta, mutta kiivaamman leffakiinnostuken aikana tällä aloitin. En juuri arvostanut silloin. Vielä vähemmän arvostan nyt. Toki eihän tämä nyt varsinaisesti sellaista huonolla tavalla roskaa ollut.

My Fair Lady sai aikanaan 8 Oscaria. Näin melkein 50 vuotta myöhemmin voisi tehdä vähän vertailua tuon vuoden itselleni merkittävistä ehdokkaista ja voittajista:

• Paras elokuva: My Fair Lady, Dr. Strangelove, Maija Poppanen, Zorba ... Outolempi on kova, Poppanen ihastuttava, MFL puuduttava
• Miespääosa: Rex Harrison (My Fair Lady), Peter Sellers (Dr. Strangelove), Anthony Quinn (Zorba) ... Sellers. Piste.
• Naispääosa: Julie Andrews (Maija Poppanen), Sophia Loren (Avioliitto Italialaisittain)... Julie Andrews ansaitsi palkintonsa, mutta missä on Audrey Hepburn MFL:stä?
• Miessivuosa: Stanley Holloway oli ehdolla... En kyllä tiedä miksi
• Naissivuosa: Gladys Cooper oli ehdolla... Pffft.
• Ohjaus: George Cuckor (My Fair Lady), Kubrick (Outolempi), Robert Stevenson (Poppanen) ja sitten Zorba ja Beckett ... Nojoo, ehkä. Paitsi että Kubrick.
• Sovitettu kässäri: Becket, Outolempi, My Fair Lady, Poppanen, Zorba... Enpä olisi laittanut edes ehdolle.
• Värillinen kuvaus: My Fair Lady, Poppanen ja jotain... Tästä ei ole pahaa sanottavaa, ainakaan restauroidun kopion kanssa.
• Lavastus sun muut, värillinen: My Fair Lady, Poppanen, Becket (jota en siis ole nähnyt)... Ansaituin Oscar.
• Puvustus, värillinen: My Fair Lady, Poppanen, mitälie... Kyllä oli ihan ansaittu.
• Paras ääni: My Fair Lady, Poppanen, Becket, jotain muuta... No äänestähän tämä elokuva kertoo. Välillä kyllä riipii korvia, mutta Englannin murteet on myös hauskoja kuunnella. Tällä tosin lienee aika vähän tekemistä tuon Oscarin kanssa.
• Leikkaus: Maija Poppanen, My Fair Lady, et. al. ... Leikkaus on itselleni aika vaikeasti arvioitava kategoria, ellei nyt satu kohdalle jotain erikoislaatuista. Poppanen on erikoinen, tosin en nyt tiedä paljonko kunniaa menee efekteille.
• Ääniefektit: Kultasormi, visuaaliset efektit: Poppanen
• Joku musiikkioscari meni vielä My Fair Ladylle, onneksi Poppanen sai enemmän niitä, koska siinä on paljon paremmat biisit.

Kyllä olisin nuo isommat palkinnot jakanut muille elokuville. Pienemmät patsaat saattoivat mennä ihan oikein. Jos nyt pitäisi Twitteriin mielipidekooste kirjoittaa, niin se voisi olla muotoa: "My Fair Lady: puuduttaa, Hepburn ihastuttaa, joku tässä laahaa. Tuhkimon remake."

The Spy Who Loved Me (1977)

Kymmenes Bond elokuva ja kolmas Moore. Hullu mies on tällä kertaa merenpohjassa ja kaappaa ydinsukellusveneitä, tarkoituksena aloittaa ydinsota ja sen jälkeen perustaa uusi sivilisaatio kun ollaan omassa Atlantiksessa turvassa sen aikaa. Jos peleihin mennään taas niin Bioshockissahan tehdään samaa sivilisaation kanssa. Juonihan näissä on aika yhdentekevä yleensä, mutta tässä on jotain kiinnostavampaa kuin valtaosassa Bondeja.

Bondeissa ympäristöt ja alkugrafiikat tekevät ainakin minulle ison osan elokuvaa ja sen tunnelmaa. Siksi nämä pitäisikin nähdä isolta kankaalta. Telkkarista kun ei sitä fiilistä nyt ei saa. Tämän Bondin alkukohtauksessa laskuvarjohyppy kalliolta olisi varmaan aika vakuuttavaa nähtävää, samoin kuin muutamat aavikkokohtaukset ja tankkerin sisusta on lavasteena hieno.

No jotain fiilistä sai välillä Jawsista vaikka tuntuu että sitäkin on työnnetty kokoajan jostain ilmestymään. Ambifio Lotus on ihan hieno myös. Ei ollut niin hyvä kuin muistelin, toivottavasti For Your Eyes Only ei petä.


http://www.youtube.com/watch?v=Wy-c8aAntWA

Suvaitsemattomuus (1916)

D.W. Griffithin episodi-spektaakkelissa etsitään rakkautta suvaitsemattomuuden keskeltä. Griffith leikkaa lomittain suvaitsemattomuuden ilmentymiä neljästä eri aikatasosta: nykypäivän luokkataistelusta, Jeesuksen tuomiosta, Ranskan uskonsodista ja Babylonin taisteluista. Orionin kopio oli musiikiton.

Griffithin mammutti muistetaan erityisesti Babylon-jakson lavasteista ja tuhansista avustajista. Käsittämättömiä nuo kyllä ovatkin. Peter Jackson on ne tainnut nähdä.

Hollywoodin sensuurittomat ensivuodet olivat huikeita. ”Gorea” on miltei saman verran kuin Piraijassa: päitä tippuu ja lapsia heitellään. Yhteiskunnallinen saarnaus on myös väkevää: se nostaa esiin nykyisen hyvinvointivaltiokeskustelun ulkopuolelle jätetyn kysymyksen hyväntekeväisyyden ongelmista. Griffithin mukaan se oli monilta osin tunkeilevaa ja kiitollisuutta vaativaa. Apua sai vain jos kuunteli joutilaan yläluokan jorinoita. Suvaitsemattomuudessa yläluokka tarjoaa apuaan myös sitä kaipaamattomille, koska päätavoitteena onkin vain päästä tuputtamaan tunkkaista moralismia

Blogin sisäisenä viittauksena huomioitakoon, että Babylon-lavasteet on yksi lokaatio LA Noire -pelissä.

Tuokaa Alfredo Garcian pää (1974)

Pakko myöntää, Sam Peckinpah nousee listoillani elokuva elokuvalta korkeammalle korokkeelle. Ja sitten kiitos Helsingin kirjastolaitokselle, joka pystyy tarjoamaan sellaisia elokuvia, joita ei löydy Netflixistä, Filmtownista tai Anttilan alekorista.

Tuokaa Minulle Alfredo Garcian pää on todellakin tarina siitä, kuinka meksikolainen tilanomistaja pyytää - ihan syystäkin - toimittamaan itselleen Alfredo Garcian pään. Ilman ruumista. Aikanaan elokuva aiheutti paljonkin kohua aihevalinnallaan, mutta myös sen käsittelyllä. Nykyään, kun kidutusporno (esim Saw't) pyörii kaupungin isoimmilla kankailla, emme me pienet koiranpennut juuri mistään, mitä kankaalla näytetään, hätkähdä. Onneksi jälleen kerran ei ihan kaikkea näytetä, vaikka ohjaamossa istuukin hidastetun karikatyyrikuoleman jumala - itse Sam "Hurja Joukko" Peckinpah.

Tätä elokuvaa katsoessani tajusin Peckinpahin taistelukohtausten hämmentävän aikadilaation. Kuolleet lentelevät hidastetusti, kun samalla väliin leikatut elävät taistelevat normaalinopeudella. Leikkaus ja kuvien valinta on välillä vimmaisen vilperttiä, mutta ei silti päätöntä. Toisin kuin Alfredo Garcia?

Piraija 3D (2010)

Joe Danten kauhukomedian uusintaversio.

Parissa kohdassa nauratti. Telkkarista jäi olennaisin eli 3D-efektit näkemättä.

Mekong Hotel (2012)

Hotellissa tapahtuu kaikenlaista ja monella tasolla.

Apitchatpong Weerasethakul jatkaa uusimmassaan Thai-folkloren perkaamista. Kultaisen palmun edellisellä napanneen ”Joen” työ jäi viime keväänä Cannesin kilpasarjan ulkopuolelle. Ilmeisen välityön maku tässä on, mutta oli yksinkertaisesti mukava nähdä tauon jälkeen ehtaa Weerasethakulia. Mekong Hotel oli tehty rennommalla otteella kuin tähän astiset huiput Tropical Malady tai Uncle Boonmee, mikä näkyi jo ensimmäisestä kohtauksesta, jossa ohjaaja pitää kitaristille koesoittoa. Soitettua sävelmää sitten kuullaankin koko tunnin ajan.

Yhdessä hotellissa kuvattu pätkä sisältää useita tarinoita, joita kuljetellaan rinnakkain sen jyrkemmin niitä erittelemättä. On kummitus/ihmissyöjä -tarina, mummon nuoruusmuistelut ja rakkaustarina. Näistä viimeinen on vetävin. Se rakentuu siihen perinteiseen rakkaustarinoiden alalajiin, jossa entiset rakastavaiset tapaavat vuosien jälkeen eikä menneeseen ole paluuta, vaikka halua ehkä olisikin (ks. esim. Viime vuonna Marienbadissa). Tai sitten kyseessä oli juuri syttyvä rakkaus, jossa oli mukana ripaus uudelleensyntymä-teemaa, en ole ihan varma, eikä se tässä tapauksessa ole edes kovin tärkeää, sillä kaikki huipentuu jälleen seesteiseen viimeiseen kohtaukseen, joka jättää kaiken muun taakseen.

Muistutuksena The Syndrome and a Centuryn viimeinen kohtaus:

http://www.youtube.com/watch?v=gxefmRq7_KM

Indie Game: The Movie (2012)

Minua on aina kiehtonut osaavien ihmisten luomisprosessi ja luomisen tuska. Enkä tarkoita pelkästään taiteilijoita, kuten Jackson Pollockista kertovassa elokuvassa, vaan myös muita työhönsä pakkomielteisen vimmaisesti suhtautuvia hienoja ihmisiä, kuten John Nashia Kauniissa Mielessä. Indie Game: The Movie (IGTM) on tarina oman kansani - pelintekijöiden - luomisen tuskasta ja pelintekoprosessin vuoristoratamaisesta epätoivon ja onnen bipolaarisesta sekoituksesta.

IGTM seuraa muutaman merkittäväksi nousseen indiepelin tekoprosessia. Pelaava kansa saattaa tunnistaa nimet Fez, Braid ja Super Meatboy. Jos ei kilauttele kulkusia, ei se mitään. Pelituntemus ei ole pääosassa, tekijöiden tuntemukset ovat. Kengännauhabudjetilla, tai jopa ilman sitä työskennellessä epätoivo ehtii ryömiä puseroon useammankin kerran. Ihmissuhteet joutuvat koetukselle pelinteon viedessä kaiken hereilläoloajan. Mutta näillä ihmisillä ei ole muuta vaihtoehtoa. He varmaan kuolisivat jos eivät tekisi pelejä. Tätä on luomisen tuska.

IGTM rahoitettiin osittain Kickstarterin joukkorahoitusprojektina, minkä ansiosta omakin nimeni vilahtaa lopputekstissä  - jossain siellä 1500 muun lahjoittajan joukossa. Rahalla saatiin valmiin haastattelumateriaalin oheen hipsterhenkistä luontokuvaa hassulla rajauksella ja letkeän loungahtavaa musiikkia. Sekä aikaa toteuttaa luovaa leikkausta. Ei mennyt ehkä hukkaan nekään rahat, leffa palkittiin muunmuassa Sundancessa, jota indie-ihmiset tietenkin arvostavat Oscareitakin enemmän.

Sikäli kovasti osui omalle kohdalle, että kyllä tätä välillä alahuuli väpättäen piti katsoa. Täytynee sijoittaa vähän lisää rahaa super prolonged extended whatever blu-rayhyn, jossa taitaa olla paljon leffasta pois tiputettua materiaalia monista kiinnostavista pelituotannoista.

War of the Dead (2011)

Suomalainen genre-elokuva on 2000-luvulla lähtenyt hurjaan kiitoon. Kauhua, scifiä ja toimintaa pukkaa ulos tasaisella tahdilla. Toisinaan leffat ovat jopa hyviä, mutta touhussa haisee vielä vahvasti 1990-luvun kotivideomeiningin ryhdikäs tuoksu ja roskaelokuvakulttuurin raikkaan oksettava aromi. Aiemmin lähinnä dokumentti- ja videotuotannossa kunnostautunut Marko Mäkilaakso heittää soppaan tasapainoisen sekoituksen sotaa, toimintaa ja kauhua - natsien lääketieteellisiä kokeiluita, jenkkisotilaita suomessa ja zombieita. Tämähän ei voi mennä vikaan, eihän?

Ei Mäkilaakso ihan lahjaton mies ole. Kuolleiden sodan käsikirjoitus ja kuvaus peittoaa helposti ameriikanserkkujen alleviivaavan (lue: nololla tavalla pöljän) dialogin ja kerronnan. Näyttelijät tekevät hommansa keskivertoa huutopotkuraivoajaa paremmin, eikä kuvauskaan häpeä isompien tuotantojen rinnalla. Leffa onnistuu muutaman kerran jopa tunteiden herättämisessä. Mäkilaakso osaa halutessaan jättää turhan läträämisen kuvan ulkopuolelle, katsojan mielikuvituksen varaan. Myös valaistus on hienosti onnistunutta.

Mutta miksi tästä nyt ei tullut Night of the Private Ryania? Vaikka kyseessä onkin fiktiota ja fantasiaa, historiallisest ja loogiset epätarkkuudet hakkaavat naamaan koko elokuvan ajan. Saksalaisten järisyttävän iso lähes täysin maanalainen bunkkeri keskellä pusikkoa, jossain Suomen ja Neuvostoliiton harmaalla vyöhykkeellä. Jenkkisotilaita Suomessa puuhastelemassa Neuvostoliittoa vastaan. Sotilaiden varusteiden sekamelskaa, niin ajallisesti kuin kansallisesti. Kuka, mitä, missä ja miksi jäävät leijumaan katsojan mieleen vailla vastauksia.

Sekavaa salaattia, jonka toimintakohtausten nopea leikkaus ei yllättäen ole ihan täyttä dadaistista silppua. Levotonta se kyllä on, kuten käsivaralla kuvattu materiaalikin. Onneksi kamera saadaan aika ajoin myös jalustaan kiinni ja rytinä vaikenee lähes maalauksellisiin lähikuviin ja hidastuksiin. Äänisuunnittelu on ilmeisesti tehty jossain muussa maassa, koska sitä ei vaivaa tyypillinen suomileffan epätasapainoisuus - ainakaan kovin pahasti. Digiefektit ja kuvakerrosten kompositointi on niin rumaa, että tuntuu kuin saisi kourallisen kuumia kranaatinsirpaleita silmäänsä.

Blu-rayn extrana tuleva making of valottaa markkinoinnilliseen tapaan leffan tekoprosessia. Yllättäen vuolaiden kehujen seasta löytyy myös totuuksia. Eri kansallisuutta edustavien päähenkilöiden toiminta eroaa oikeasti jonkin verran toisistaan. Itse olisin toivonut vähän enemmän tavaraa toiminnan ja efektien toteuttamisesta, mutta ehkä niistä ei jostain syystä haluttu sen enempää kertoa.

Soul Kitchen (2009)

Hesarissa tämä saksalainen komedia oli nostettu omaksi pikkujutukseen esityspäivänään tässä pari viikkoa sitten. Laitoin sitten nauhalle ja katselin nyt kun piti saada tilaa muille elokuville. En oikeastaan luota ollenkaan hesarin kriitikoihin yhtä lukuunottamatta. Silti annoin mahdollisuuden, ei olisi pitänyt.

Saksalainen komedia on todettu jo ennenkin käsittämättömäksi. Ei naurattanut taaskaan. Vitsit jotka aiheuttivat myötähäpeää olivat erittäin ennaltaarvattavia, niinkuin koko elokuva muutenkin. Kuvauskin onnistui muutaman kerran ärsyttämään, mikä on aika harvinaista. Laajakulman käyttö oli välillä aika tökeröä.

Ei kai tästä nyt sen enempää.

Hei, rillumarei (1954)

Severi Suhonen orpona Helsingissä.
Nyt jo kaduttaa tämä blogi. Eihän tätä voinut kesken jättää vaikka mieli teki. Muuten ei tavoite täyty.
Yhden Pekka ja Pätkä -elokuvan jo tuossa vaiheessa tehnyt Armand Lohikoski sai ohjattavakseen Rovaniemen markkinoiden jatko-osan, joka on edeltäjäänsä huomattavasti väsähtäneempi tapaus. Edellisen osan arvosteluiden vaikutus näkyy aggressiivisimmassa "korkeakulttuuri" -mätkimisessä. Kuten Rovaniemen markkinoiden ohessa tuli todettua, niin parhaissa osissa jätkäkolmikko on koossa. Muuten on katsojallakin orpo olo, mikä tosin vastaa Severinkin fiiliksiä, jospa sitä tässä ajettiinkin takaa? Olisin halunnut pitää tästä enemmän.

Rovaniemen markkinoilla (1951)

Severi Suhonen, Julle Iloinen ja Roope Kormu kohtaavat keljuja puijareita Lapin yöttömässä yössä. Uskomattomien tai päättömien käänteiden jälkeen ”jätkät” palaavat etelään upporikkaina.

Leffapäiväkirja oli hyvä syy kaivaa tämä digiboksilta uusintakatseluun. Mukavaa on että Yle näitä päivittäin pyörittää. ”Kansankulttuurin” puolustuksen kulmakivi toimi nyt paremmin kuin aikoihin. Vitsit nauratti (”ostetaan mokki ja rakki”) ja biisit toimi (Reppu ja reissumies, Älä selitä). Lokaatiot viehättivät myös: Kiilopää (?) edustaa jälleen kerran ansiokkaasti Lapin maisemaa ja uutuutta hohtava Rovaniemi sekä Pohjanhovi säväyttävät.

Rovaniemen markkinoista muistetaan aina sen saama tyly vastaanotto kriitikoilta (”törky on törkyä”) sekä järjetön yleisömenestys. Vakiintuneessa tulkinnassa rillumarei oli sota-ajan viihdytysjoukoissa vahvistunut genre, joka nousi kukoistukseen iloa kaipaavassa jälleenrakennusajassa. On myös muistettu, että taistelu ”kansanmusiikin” sisällöstä alkoi jo 1800-luvulla. Rillumarei oli siten myös merkki säätyläistön, pappilan ja kansakoulun merkityksen vähittäisestä murenemisesta, ”viihde” löi ”taiteen”, taidepiirien aggressiivisesta vastakampanjasta huolimatta. Toisaalta näin matala jätkäkulttuuri ei lopulta kelvannut työväenliikkeenkään imagoon, vaikka kolmikko työväentaloilla esiintyikin. Arvoon on myös nostettu erityisesti Esa Pakarisen vastustamaton karisma, jonka taidepiiritkin lopulta tunnustivat. Tarinan mukaan Särkkä värväsi Pakarisen, Ikävalkon ja Helismaan ensi istumalta, ja he olivatkin ainoat, jotka onnistuivat tekemään rillumareistä rahasammon. 

Suurin kysymys on edelleen, miksi elokuvaan aina palataan? Camp-asenteen lisääntymisen lisäksi syyt lienevät vähän samankaltaiset kuin esimerkiksi Rio Bravon kohdalla. Rovaniemen markkinoilla on ”buddy-movie”, jätkäkolmikko on kaveriporukka kenen seurassa vietetään iltaa. Tämän huomaa erityisesti jatko-osan parissa, parhaat kohdat ovat ne kun kaverukset jälleen kohtaavat – vanhat ystävät!

The Secret World of Arrietty (2010)

(Kätkijät)

Studio Ghiblin animaatiota. Kesä ja maaseutu. Seesteiset päivät. Yksinäinen talo, skidi sairasvuoteella ja ripaus taikaa talon nurkissa: hyvänsuopia pikkupihistelijöitä piileksimässä aikuisten katseilta, minding their own business.

Ehkei juonesta ole kummempaa selitettävää. Musta hienoa oli hahmojen koreilemattomuus, kaikenlaisen sarkasmin poissaolo ja pyyteetön ystävyys. Varovaisuuden, haurauden, näkymättömyyden ja nähdyksi tulemisen kuvailu silloin kun se todella on joku juttu.

Sitten kanssa se, miten kätkijöiden maailma oli ihmisten rinnalla hetkellinen ja vähenevä. Tavallaan jatkuvasti vasaran alla, sukupuuton partaalla. Ja silti niin vahvasti pienissä ilonaiheissa kiinni (sokeripalat yms.) että joku tajuaa alkaa suojella sitä.

L.A. Confidential (1997)

Tämä elokuva on ollut pitkään jo tarkoitus katsoa uudelleen mutta viitisentoista vuotta siihen meni. Nyt kun aloitin pelaamaan LA Noire-peliä niin leffa tuli sitten lainattua kirjastosta. Ei muuten kannata ottaa Töölön kirjaston kopiota, oli sen verran naarmuinen että sai kelailla parit kerrat ja välillä skippaili useamman scenen yli. Elokuvasta oli selkeästi otettu peliin asiota, mutta ei siitä nyt tässä enempää.

Ohjaajaa en muistanut ollenkaan, eikä Curtis Hansonin nimi sanonut mitään tai lähinnä en osaa sanoa mitään muita hänen teoksiaan näin ulkomuistista. En myöskään muistanut että leffassa esiintyy Kevin Spacey ja Russell Crowekin. Kim Basingerin muistin sentään. Aloin jo sitten epäilemään että olikos tämä nyt niin hyvä leffa kun muistelin. Lähinnä sitä Crowea epäilin, sekä että onko tämä nyt kuitenkin liikaa Hollywood viihdettä. Oscareitakin on tullut (Basinger sivuosasta ja paras sovitettu käsikirjoitus) ja ehdokkuuksia useita. Mutta roolitushan oli aika hyvin osunut, Crowe ja kolmas pääosamies Guy Pearce olivat tuohon aikaan tuntemattomia jenkeissä ja molemmat toimivat hyvin rooleihinsa. Basingerin ja Spaceyn lisäksi isommassa osassa ovat DeVito sekä Six Feet Under vanha setä James Cromwell. Muiden suorituksista pidin, DeVito nyt meni välillä vähän yli. Toki rooli kohulehden pomona sitä vaatiikin hieman.

Tarina pohjautuu James Ellroyn samannimiseen kirjaan. Vuosi on 1953 ja paikkana LA. Film noir vaikutteet näkyvät kyllä selvästi, tyyli on ilmeisesti neo-noir? Kertojan ääni löytyy, henkilöhahmot ovat aika sterotyyppisiä noir hahmoja, vettä sataa ja on pimeää. Tarina kertoo hyvistä ja ei niin hyvistä poliiseista ja korruptiosta. Joitakin asioita alleviivattiin vähän liikaa ja muutaman kerran tuotiin vielä kuvaan takaumana aikaisemmin jo näytetty asia jotta varmasti ymmärretään päähenkilön tekevän yhteyden asioiden välille. Samoin muutaman kerran tuntuu että katsojalle on heti varmaankin selvää mikä ei pidä paikkaansa, mutta älykkäänä pidetyltä Pearcen esittämältä Exleyltä se menee ohi. Vai onko kyse hänen naiiviudestaan?

Leffan jaksoi kyllä katsoa hyvin vaikka kestoa oli 138 minuuttia. Itselleni alkaa televisiosta katsottuna olla kaksi tuntia tietynlainen raja, siinä alkavat heikommat elokuvat puuduttamaan helposti mitä enemmän tuon yli mennään.

Keskiyön Cowboy (1969)

En tiedä, olenko tullut allergiseksi uusien elokuvien kuvalliselle kerronnalle, vai onko kyse Peter von Baghin pitkästä vaikutuksesta alitajuntaani, mutta tässä 60- ja 70-lukujen vaihteen kamassa on jotain hemmetin raikasta ja aitoa. Noina aikoina elokuvateknologia kehittyi kovaa vauhtia, mikä mahdollisti aiempaa vapaamman kuvauksen ja leikkauksen. Tuolloin luotiin pohjia nykyelokuvien levottomalle kameralle ja tarkoituksettomalle silppuleikkaukselle. Keskiyön Cowboyssa nämä ominaisuudet pysyvät kuitenkin vielä hyvin hanskassa, eikä kuvauksessa ole unohdettu perinteisen elokuvakerronnan keinoja ja vahvuuksia.

Elokuvan kuvallisessa kerronnassa on jotain hyvin 1960-lukulaista. Tyylillisten kokeilujen vuosikymmenen lopulla uskalletaan käyttää nopeaa kameraliikettä, luonnollista tai sen kaltaista ympäristöä epätarkkoine etualan esteineen ja epäoptimaalisine kamerakulmineen. Uni- ja mielikuvitusjaksojen surrealistinen kuvaus ja leikkaus erottaa todellisuuden supertodellisuudesta. Televisiokuvalla on keskeinen rooli monissa epäsuoran kerronnan kohtauksissa, esimerkiksi sänkyyn jääneen kaukosäätimen aiheuttama, kiihtyvä kanavasurffaus on suorastaan hupaisa keino kertoa tapahtumista. Kaikella on kuitenkin tarkoituksensa, eikä kikkailu nouse missään vaiheessa itsetarkoitukselliseen asemaan.

Teemoiltaan Keskiyön Cowboy on varsin uskalias. Nykyään (mies)prostituutio ei juuri hetkauta, mutta 1969 se ei ollut mitenkään tavanomainen aihe. Puhumattakaan seksuaalisen identiteetin kysymyksistä, uskonnollisista fetisseistä sun muista. Nämä asiat eivät kuitenkaan varasta koko huomiota. Ystävyyden, naiivin anteeksiannon ja hyväksikäytön teemat kantavat koko elokuvan läpi, muiden, räväkämpien seikkojen toimiessa lähinnä tukevina instrumentteina.

Entäpä sitten näyttelijätyö? Ei todellakaan ole vahinko, että molemmat, Voight ja Hoffman olivat ehdolla parhaan miespääosan Oscariin. Ennen tämän elokuvan näkemistä Jon Voight on ollut minulle lähinnä se "Angelinan isä", joka tekee tasaisen hyviä suorituksia. Naiivina ja epävarmana keskiyön cowboyna hänen loistonsa pääsee estottomasti valloilleen. Omalaatuiset kasvonpiirteet vielä tukevat elokuvan teemaa seksuaalisesta epävarmuudesta. Dustin Hoffmanin suuruudesta tuskin tarvitsee keskustella, joten tyydyn vain toteamaan roolinsa sutenööripummina olevan yksi upea osoitus tämän metodinäyttelijän muuntautumiskyvystä ja monipuolisesta uskottavuudesta.