Koin Teemayllätyksen surffaillessani tyhjäpäisenä kanavia eräänä julmimman kuukauden perjantaina. Kymmenen kanavaa sanoinkuvaamatonta roskaa, ja sitten joukosta kohoaa 1970-luvun lännenelokuvan kukinto, kaunis kuin tuhatkauno (Lucky Lukensa lukeneet tietävät). Seuraavaksi koin IMDB-yllätyksen, kun olinkin jo arvioinut elokuvan peräti kahdeksan tähden arvoiseksi. Ei mitään muistikuvia, paitsi koko ajan takaraivossa tuntuva outo, epämääräisen tuttuuden kutka.
Robert Altmania pidetään ilmeisesti yleisesti yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä elokuvaohjaajista (ainakin top 100 kamaa varmasti). Itse olen jotenkin onnistunut suurelta osin missaamaan herran tuotannon keskeisiltä osin. Uran keskivaiheen länkkäri antaa kuitenkin hyvän käsityksen siitä, mistä olen jäänyt paitsi. Paitsi tietenkin tästä elokuvasta - kahdesti.
Elokuvan tarina poikkeaa kohtalaisen paljon aikalaisistaan ja aiemmistaan. Keskiössä ei ole pyssysankarit, eivät inkkarit eivätkä länkkärit. Tapahtumat sijoittuvat jonnekin Kalliovuorten Talvivaaraan, eli pieneen kaivosyhteisöön keskellä ei mitään. Warren Beattyn oivasti tulkitsema keikarimainen kolli pukkaa pystyyn hotellin ja hoitolan. Myöhemmin hän saa kumppanikseen alan ammattilaisen, jätkämäisen kätkän, tilikirjataitoisen ilotytön suoraan Seattlesta (Julie Christie). Liiketoiminta alkaa kukoistaa ja palvelutalosta muodostuu elämän keidas keskelle räntäistä maata. Tämähän tietenkin kiinnostaa sitten kaiken maailman voimasijoittajia, jotka sijoitusten tai voiman voimalla pyrkivät omimaan kylpyätoimen konserniinsa. Lopussa saattaa joku kuolla.
Erityiseksi elokuvan tekee taiteellinen kuvaus, missä mainarit on sijoitettu sinne missä he oikeasti olivat - keskelle luontoa. Keltaiset lehdet kastelevan tihkusateen hyytävyyden voi tuntea ihollaan ja puoliksi jäätyneen lammen tummuus riippusillan alla tuo mieleen lapsuuden talvet Oulun patosillan läheisyydessä. Tällaista ei oltu länkkärissä aiemmin nähty, mutta muuten kuvaus täydentää mainiosti käsitystäni 1970-luvun vaihteen elokuvauksen murroksesta.
Toinen merkittävä tekijä on Leonard Cohenin musiikin käyttö tietyissä kohtauksissa. Samaa fiilistä löytyy Peckinpahin Pat Garret & Billy The Kidistä (Knockin' on Heaven's Door) ja Miehuuskokeesta (Mrs. Robinson, Sound of Silence).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti