Tom Cruise kruisailee raunioituneella planeetalla ja kivääri toisessa kädessä huoltaa koneita like a boss. Mutta voiko koneisiin luottaa hmm, tappajarobotteihin? Heikkoja kaikuja Matrixista, Moonista ja Robocopin ED-209:n esittelystä, miksei jopa 6th Daystä. Yläilmoissa miestä odottaa yksityinen penthouse, turvasatama missä taisteluparina tiukka kylmäkatseinen punapää. Käskyt otetaan tottelevaisesti vastaan mystiseltä organisaatiolta joka on pelkkä hymyilevä ääni näköradiossa, hoidetaan sillälailla duunia pois alta eikä kysellä turhia. Kaikki on siististi coolia scifiunelmaa, paitsi että huoltomiehen uniin hiipii toinen nainen mitä ei millään saa mielestä, ja oho kohta se on siinä ihan oikeasti.
Ainekset ihan jees, mitäpä kliseistä, mutta kun jo alkuminuuteilla alkoi maistaa vetelästi käyvän tempon ja kerronnan laimeuden. Oli kuin mulle luettaisiin käsisluonnoksia ja selitettäisiin hetiperään kuin lapselle että mitä just nyt tapahtuu, ja sitten talutettiin kädestä pitäen kohti väsyneitä twistejä. Moinen hölmöys ei haittais yhtään jos juttu vaan ois kiristetty lujemmaksi räminäksi tai jollain tapaa uskaliaampi mieli värittelisi hahmojen kuvia, leikittelisi vähän. Mutta nyt esimerkiksi kummeksutti tää, kun sankari kohtaa sen dreamgirlinsä (Olga Kurylenko), niin onko se enemmän hahmon vai ohjaajan unta ettei mimmille oo tarinassa muuta ohjelmaa kuin hengittää raskaasti kameralle ja tuijottaa kysyvillä, hätääntyneillä ilmeillä cruisailijan puisevaa liidausta about loppuleffan ajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti