Kadonneen aarteen metsästäjät (1981)

Olen nähnyt ensimmäisen Indiana Jonesin  varmasti puolen tusinaa kertaa. Hissuksiin alan jo muistaa, mitä elokuvassa tapahtuu. George Lucasin kirjoittamissa elokuvissa on joku juttu, miksi ne eivät kokonaisuuksina jää päähäni, yksittäiset kohtaukset kylläkin. Indyn innottamana kävin jälleen kerran myös tutkimassa herra Lucasin cv:tä imdb:ssä ja yllätyin uudestaan siitä, että eihän herra ole ohjannut kuin kolme hyvää pitkää leffaa ja lisäksi ne uudet Star Warsit. Tuottaja/käsikirjoittajana hän sentään on paikkansa elokuvataiteen temppelissä ansainnut.

Mutta hemmetti sentään, eka Indyhän on elokuvana loistava. Siinä on karismaattinen päähahmo ja monia tunnistettavia sivuhahmoja. Uusi sankari esitellään vauhdikkaassa ja hauskassa intro-osassa, minkä jälkeen sankari lähetetään matkaan selkeälle, koko elokuvan mittaiselle tehtävälle. Kaikista tietää heti, kuka on hyvä ja kuka paha, kuten myös sen että loppu tulee olemaan suloinen. Tavallaan siis tylsää, mutta jotenkin mukavan helppoa.

Käsikirjoituksen laatu on mahtava. Pitkin elokuvaa katsojalle asetetaan koukkuja, annetaan lupauksia. Nämä lupaukset muistetaan myös lunastaa tarinan edetessä. Oi sitä oivalluksen tunnetta, kun Indy joutuu toisen kerran vastakkain käärmeiden kanssa, tai kun naissankaritar heittäytyy toistamiseen juomiskisan vietäväksi. Välittömästi sitä vain tietää, mitä tulee tapahtumaan, koska ajatuksen istutus on onnistunut. Toimintakohtausten venytys menee välillä liian pitkälle, mutta silti ei päästä lähellekään sen neljännen leffan puuduttavia takaa-ajoja ja ties mitä. Verta ja väkivaltaa on yllättävän paljon.

Mitä kuvaukseen tulee, indyssä on sitä oikean elokuvan tyyliä, josta vanha kellarissa valittaa. Jokaisella kuvalla tuntuu olevan merkitys. Turhia leikkauksia ei ole. Yleensä katsoja johdatellaan uuteen kohtaukseen lyhyellä yleiskuvalla tai pannauksella, joka päättyy varsinaiseen toimijaan. Rytmityksellä johdatellaan katsojaa helppoon lähestyttävyyteen. Puhumattakaan dynamiikasta! Kiihkeän toimintakohtauksen jälkeen seuraa leppoisa jännityksen laukaisu, mistä lähdetään jälleen rakentamaan kohti uutta toimintaa. Intensiivisyyden käyrä aaltoilee oikeaoppisesti nousevaa trendiä noudattaen. Ja mikä kameran liike. Varmasti osittain teknistenkin rajoitteiden vuoksi liikkeet ovat rauhallisia ja korvaavat usein leikkauksia. Monet kuvista ovat kymmenien sekuntien mittaisia ja koko ajan tapahtuu jotain kiinnostavaa.

1981 ei juuri digiefektejä nähty. Siitä huolimatta (ainakin DVD-version) loppukohtauksen henkimaailma on vakuuttavan näköistä jälkeä. Esitän nyt hypoteesin: koska tuohon aikaan erikoisefektien tekeminen oli hankalaa ja lopputulos yleensä vähintään tökerön näköistä, ei niille annettu elokuvissa kovin paljoa aikaa ja näkyvyyttä. Tämä jätti enemmän tilaa mielikuvitukselle ja antoi aikaa tarinan kehittelylle. Aina vain enemmän ottaa päähän kun sekä Spielberg, Cameron että jopa Scorsese ovat joutuneet uusien mahdollisuuksien pauloihin pilaten monet hienojen elokuviensa kohtauksista ylenmääräisellä vuoristorata-ajelulla, korvaten kuvauksen kuvittelulla.